— Eikö teillä ole tunnollanne mitään, mikä tuottaa teille tuskaa?
Tunnustakaa vaivanne, keventäkää sydämenne, tyttäreni.
Tyttönen makasi äänettömänä. Kun piispa oli turhaan antanut hänelle aikaa vastata, alkoi hän kehottaa häntä samalla täyteläisellä äänellä, näyttämättä tietävän ettei yksikään hänen sanoistaan tullut kuolevan tajuntaan.
— Ylentäkää mielenne ja pyytäkää sydämenne pohjassa Jumalalta anteeksiantamusta. Sakramentti tulee puhdistamaan teidät ja antamaan teille uutta voimaa. Teidän silmänne tulevat selkeiksi, korvanne siveiksi, sieraimenne puhtaiksi, suunne pyhäksi, kätenne viattomiksi…
Hän sanoi sanottavansa loppuun asti, katse kuolevaan kiinnitettynä. Ja kuoleva tuskin huokui, eikä yksikään hänen suljettujen silmäluomiensa ripsi liikahtanut. Sitten piispa alkoi jälleen:
— Lausukaa uskontunnustus.
Odotettuaan hetken lausui hän sen itse.
— Credo in unum Deum…
— Amen, vastasi pastori Cornille.
Ovelta kuului yhä Félicienin nyyhkytys, kun hän itki toivonsa nääntymyksessä. Hubert ja Hubertine rukoilivat samassa hartaassa ja pelokkaassa asennossa, ikäänkuin olisivat tunteneet näkymättömän kaikkivallan laskeutuvan alas heidän luokseen. Oli syntynyt pysähdys, jonka täytti hiljainen rukouksen mutina. Ja nyt alkoivat käsikirjan litaniat; pyhimyksiä rukoiltiin avuksi, ja Kyrie eleisonin pitkät sarjat kutsuivat kaikkia taivaan voimia inhimillistä kurjuutta pelastamaan.
Sitten äänet yhtäkkiä vaipuivat ja syvä hiljaisuus syntyi. Monseigneur huuhteli sormensa pastorin kaataessa niille kannusta muutamia pisaroita vettä. Viimein hän otti pöydältä voidemaljan, nosti pois kannen ja asettui vuoteen ääreen. Lähestyi pyhän sakramentin toimitus, tuon viimeisen sakramentin, jonka voima pyyhkii pois kaikki anteeksiantamattomat synnit, sekä kuolemansynnit että heikkoudensynnit, jotka ovat jääneet sieluun vielä muitten sakramenttien jälkeen, niinkuin vanhat unhotuksiin jääneet synnit, tietämättä tehdyt synnit ja penseyden synnit, joita ei ole voitu täysin lujasti asettaa Jumalan armoon. Mutta mistä nuo synnit oli otettava? Ne tulivat kai ulkopuolelta tuossa heleässä auringonsäteessä tanssivien tomuhiukkasten mukana, jotka näyttivät tuovan elämän ituja aina suurelle kuninkaalliselle vuoteelle asti, missä kuoleva neitsyt makasi valkoisena ja kylmänä.