Pysähtyen hetkiseksi ovelle lausui piispa vakavalla äännellä:
— Pax huic domui.
— Et omnibus habitantibus in ea, vastasi pappi matalammalla äänellä.
Kun he olivat astuneet huoneeseen, tuli Hubertinekin sisään heidän jäljessään, hänkin liikutuksesta vavisten, ja polvistui miehensä viereen. He kumartuivat kumpikin syvään kädet ristissä ja rukoilivat kaikesta sielustaan.
Angéliquen luona käyntinsä jälkeisenä päivänä oli Félicienillä ollut kiivas kohtaus isänsä kanssa. Jo heti aamulla oli hän syöksynyt isänsä luo itse rukouskappeliin, missä tämä oli vielä rukoilemassa, vietettyään jälleen yönsä hirveässä kamppailussa eloonheräävää entisyyttä vastaan. Tuo kunnioittava poika, joka siihen asti oli ollut pelon köyristämä, oli nyt kuohahtanut kauan pidätettyyn uhmaan; ja kun nuo kaksi miestä, joitten suonissa virtasi sama tulinen veri, iskivät toisiaan vastaan, syntyi siitä ankara kohtaus. Vanhus oli noussut rukousjakkaraltaan, veri oli heti syöksähtänyt hänen poskilleen ja hän kuunteli mykkänä, ylpeän itsepäisenä. Nuori mies purki sydämensä samoin liekehtivin poskin, puhuen vähä vähältä kohoavalla, soimaavalla äänellä. Hän sanoi että Angélique oli sairaana kuoleman kielissä, hän kertoi kuinka hän pelottavassa hellyyden puuskassa oli esittänyt että he karkaisivat yhdessä, ja kuinka Angélique oli kieltäytynyt häntä seuraamasta osottaen pyhimysmäistä itsensäkieltämistä ja siveyttä. Jos annettaisiin kuolla tuon kuuliaisen lapsen, joka ei tahtonut ottaa häntä muutoin kuin hänen isänsä kädestä, eikö se olisi samaa kuin murha? Kun hänellä vihdoinkin olisi ollut mahdollisuus saada hänet ynnä hänen arvonsa ja rikkautensa, oli hän kieltäytynyt ja taistellut vastaan, voittaen oman sydämensä. Ja Félicien rakasti häntä myöskin kuollakseen, hän soimasi itseään siitä ettei hän ollut siellä hänen vieressään kuollakseen hänen kanssaan samaan hengenvetoon! Voitiinko olla niin julmia että tahdottiin heidän molempien surkeasti tuhoutuvan? Oh, mitä merkitsi sukuylpeys, rikkauden kunnia ja tahdon peruuttamattomuus, kun ei ollut kysymyksessä enempää kuin tehdä kaksi ihmistä onnellisiksi? Ja hän väänteli vapisevia, ristissä olevia käsiään, ollen poissa suunniltaan, hän kerjäsi suostumusta rukoillen, uhaten. Mutta piispa ei saanut avatuksi huuliaan muuta kuin vastatakseen hänelle tuolla kaikkivoipaisuutensa sanalla: Ei koskaan!
Silloin Félicien raivoisassa uhmassaan oli hourinut, purkaen raivoaan ilman minkäänlaista sääliä. Hän puhui äidistään. Se oli hänen äitinsä, sanoi hän, joka oli noussut ylös hänessä vaatiakseen intohimolleen sen oikeuksia. Hänen isänsä ei siis ollut rakastanut vaimoansa, hän oli siis ollut iloinen hänen kuolemastaan, koska hän osotti tällaista tylyyttä niille, jotka rakastivat toisiaan ja tahtoivat elää? Mutta turhaan hän jäädyttäisi itsensä uskonnon kieltäymyksiin, sillä hänen vaimonsa tulisi häntä painajaisena kiduttamaan, koska hän kidutti sitä lasta, joka heidän avioliitostaan oli syntynyt. Hän eli ja oli yhä vielä olemassa ja hän tahtoi elää vielä lapsensa lapsissa, ainiaan; ja hänen isänsä surmasi hänet uudelleen, kieltäessään tältä lapselta hänen valitun morsiamensa, sen jonka olisi jatkettava sukua. Ihminen ei voinut vihkiytyä kirkolle, sitten kun hänet oli kerran vihitty naisen puolisoksi. Isä seisoi yhä liikkumattomana, pelottavassa äänettömyydessään suurena kuin jättiläinen, ja Félicien syyti nämä herjaavat ja murhaavat sanat vasten hänen kasvojaan. Sitten hän kauhuissaan pakeni hoippuen huoneesta.
Yksin jäätyään monseigneur kääntyi horjuen ympäri ja lyyhistyi polvilleen rukousjakkaralle, kuin olisi saanut veitsenpiston suoraan rintaansa. Kamala korahdus pusertui hänen kurkustaan. Oh, tätä sydämen kurjuutta, tätä voittamatonta lihan heikkoutta! Hän jumaloi tuota naista, tuota alati ylösnousevaa vainajaa yhtä kiihkeästi kuin ensimmäisenä iltana, jolloin hän oli suudellut hänen valkeita, pieniä jalkojaan. Ja hän jumaloi tätä poikaa, kuin olisi hän ollut osa hänen vaimostaan, kappale hänen elämäänsä, jonka hän oli hänelle jättänyt. Ja hän jumaloi tuota nuorta tyttöäkin, tuota pikku käsityöläistä, jonka hän oli hylännyt, samalla rakkaudella, jolla hänen poikansa häntä jumaloi. Nuo kaikki kolme tekivät nyt hänen yönsä epätoivoisiksi. Vaikka hän ei tahtonut sitä myöntää, oli tuo pikku koruompelijatar liikuttanut hänen sydäntään heidän kohdatessaan toisensa tuomiokirkossa. Hän oli ollut niin yksinkertainen, hänen raikas niskansa ja kultainen tukkansa olivat tuoksuneet nuoruutta. Hän saattoi nähdä hänet vieläkin edessään hentona, puhtaana, vastustamattoman alistuvaisena. Ei tunnonvaivakaan olisi voinut raivata tietään hänen sydämeensä varmemmin eikä vallottavammin. Hän saattoi lausua ääneen hylkäyksensä, mutta hän tiesi vallan hyvin, että tästä lähtien tuolla pienellä koruompelijattarella oli hänen sydämensä nöyrissä, neulan kuihduttamissa käsissään. Kun Félicien kiihkeänä oli häntä rukoillut, oli hän nähnyt hänen vaaleatukkaisen päänsä takaa nuo molemmat jumaloimansa naiset, sekä sen, jota hän suri ja kaipasi, että sen, joka riutui kuolemaan hänen lapsensa tähden. Ja tuskan raatelemana, nyyhkyttäen, tietämättä mistä löytäisi jälleen rauhan, hän pyysi taivasta antamaan hänelle rohkeutta reväistäkseen sydämensä rinnastaan, koska tuo sydän ei enää kuulunut Jumalalle.
Monseigneur rukoili iltaan asti. Kun hän jälleen näyttäytyi, oli hän rikkirunneltu ja kalpea kuin vaha, mutta kuitenkin päättäväinen. Hän ei voinut mitään, hän toisti vain tuota kauheaa sanaa: Ei koskaan! Jumalalla yksin oli oikeus vapauttaa hänet lupauksestaan; ja hän oli rukoillut, ja Jumala oli ollut vaiti. Täytyi siis kärsiä.
Kului kaksi päivää, ja Félicien harhaili pienen talon edustalla hulluna tuskasta, vaanien uutisia. Joka kerta kun joku tuli ulos, oli hän menehtyä pelosta. Ja sinä aamuna, jolloin Hubertine juoksi kirkkoon pyytämään viimeistä voitelua, tuli hän tällä tavoin tietämään ettei Angélique eläisi iltaan. Pastori Cornille ei ollut saapuvilla ja Félicien samosi ympäri kaupunkia häntä etsimässä, pannen häneen vielä viimeisen toivon jumalallisesta avusta. Mutta kun hän sitten oli löytänyt kunnon pappi-vanhuksen, oli hänen toivonsa tiessään, ja hänet valtasi epäilyksen ja raivon puuska. Mitä oli tehtävä? Millä tavoin saatettava taivas käymään käsiksi asiain kulkuun? Hän joutui pois suunniltaan ja syöksyi uudelleen piispankartanoon. Piispa tuli hetkiseksi säikähdyksiinsä hänen sekavasta puheestaan. Mutta sitten hän ymmärsi: Angélique oli kuolemaisillaan ja odotti viimeistä voitelua; Jumala yksin saattoi hänet pelastaa. Nuori mies oli tullut ainoastaan huutamaan ilmi tuskaansa, rikkomaan lopullisesti välinsä kurjan isänsä kanssa ja viskaamaan hänelle hänen murhansa vasten kasvoja. Mutta monseigneur kuunteli vihastumatta, ja hänen silmänsä kirkastuivat äkkiä, ikäänkuin ääni olisi vihdoinkin puhunut hänelle. Ja hän viittasi poikaansa menemään edellä; ja seurasi häntä sanoen:
— Jos Jumala tahtoo, tahdon minäkin.