Angélique oli tyyntynyt, hän kuiskasi hymyillen:
— Oh, se on jo puoleksi tullut.
Vielä hetkisen katseli Félicien häntä, kun hän seisoi siinä niin vaaleana ja kuihtuneena, kevyenä kuin höyhen jonka tuulenhenkäys voi puhaltaa pois. Sitten hän teki raivoisan päättäväisen eleen ja hävisi pimeään yöhön.
Kun häntä ei enää näkynyt, vaipui Angélique nojatuolin selustaa vasten ja ojensi epätoivoisena kätensä pimeyttä kohti. Valtavat nyyhkytykset tärisyttivät hänen ruumistaan ja tuskan hiki peitti hänen kasvonsa. Hyvä Jumala! Kaikki oli lopussa, hän ei saisi nähdä häntä koskaan enää. Hän oli jälleen sairas ja heikko, jalat lyyhistyivät hervottomina hänen altaan. Suurella vaivalla hän pääsi vuoteellensa, johon hän vaipui voittoisana ja menehtyneenä. Seuraavana aamuna hänet tavattiin siitä kuolemaisillaan. Lamppu oli sammunut itsekseen aamun koitteessa, huoneen täyttyessä riemuisalla valkeudella.
XIII.
Angélique oli kuolemaisillaan. Oli kirkas kevättalvinen aamu noin kello kymmenen tienoissa. Ilma oli kirpeä ja taivas loisti selkeänä iloisessa päiväpaisteessa. Haalistuneen punertavilla verhoilla varustetussa suuressa, kuninkaallisessa vuoteessaan Angélique makasi liikkumattomana, tajuttomana edellisestä illasta saakka. Hän makasi selällään suoraksi ojentuneena, norsunluunvalkoiset kädet hervottomina lakanalla, silmät ummessa. Hänen hienopiirteiset, hiusten kultakehän ympäröimät kasvonsa olivat tulleet yhä ohuemmiksi. Jolleivät hänen huulensa olisi hiljaa huokuneet, olisi häntä luullut jo kuolleeksi.
Edellisenä päivänä oli Angélique, tuntien olevansa hyvin heikko, ripittänyt itsensä ja nauttinut Herran ehtoollista. Kunnon pastori Cornille oli kello kolmen aikaan tuonut hänelle pyhän aterian. Illemmalla, kun kuoleman kankeus vähitellen hiipi hänen jäseniinsä, hän alkoi hartaasti haluta viimeistä voitelua, tuota taivaallista lääkettä, joka on määrätty sielun ja ruumiin parannukseksi. Ennenkuin hän oli mennyt tiedottomaksi, oli hän viimeiseksi sanakseen miltei kuulumattomalla kuiskauksella ilmaissut Hubertinelle haluavansa pyhää voitelua, — oi aivan heti, niin kauan kuin vielä ehtisi. Mutta ilta oli jo myöhä, oli jääty odottamaan päivää, ja abotti, jolle oli lähetetty sana, oli pian saapuva.
Kaikki oli valmiina, Hubertit viimeistelivät vielä huonetta. Iloinen päiväpaiste, joka näin aamusella tulvi sisään ikkunoista, täytti huoneen säihkyvällä valolla, kirkastaen alastomat seinät huikaisevan puhtaiksi. Pöytä oli peitetty valkoisella liinalla. Kahden puolen ristiinnaulitunkuvaa paloivat siinä vahakynttilät salista tuoduissa hopeaisissa kynttiläjaloissa. Vielä oli siinä vihkivettä ja vihkiveden huiskin, vesikannu maljoineen ynnä pyyhinliina, kaksi valkoista posliinilautasta, joista toisessa oli vanuhöytyjä ja toisessa valkoisia paperitötteröitä. Oli juostu kaikki alakaupungin kasvihuoneet löytämättä muita kukkia kuin ruusuja, suuria valkoisia ruusuja, jotka reunustivat pöytää valkoisten pitsiröyhelöitten tavoin. Ja tämän runsaan valkeuden keskellä Angélique makasi kuolevana, hengittäen yhä kevyttä huountaansa silmät suljettuina. Aamukäynnillään oli lääkäri sanonut, ettei hän voinut elää iltaan asti. Hän saattaisi loppua millä hetkellä tahansa, ehkä tulematta enää tuntoihinsakaan. Ja Hubertit odottivat. Sen täytyi tapahtua, vaikka se kysyikin heiltä kyyneliä. Jos he olivatkin tieten tahtoen valmistaneet tätä kuolemaa, pitäen sitä lapselleen parempana kuin uhmaa ja kapinaa, niin he olivat tahtoneet sitä vain siksi että Jumalakin sitä tahtoi. Nyt se oli jo heidän valtapiirinsä ulkopuolella, he eivät voineet muuta kuin alistua. He eivät katuneet mitään, mutta tuska raatoi heidän sydänjuuriaan. Siitä saakka kun hän oli maannut tuossa tuskissaan, olivat he hoitaneet häntä kieltäytyen ottamasta vastaan vierasta apua. Vielä tänä viime hetkenäkin he olivat yksin ja odottivat.
Hubert meni koneellisesti avaamaan kaakeliuunin luukun, joka kirahti kuin valittaen. Oli jälleen hiljaista. Ruusut riutuivat leppoisassa lämpimässä. Hubertine oli jonkun hetken kuunnellut kirkosta seinän läpi kaikuvia ääniä. Kellon kumahdus värähdytti vanhoja kiviseiniä; pastori Cornille lähti varmaan kirkosta pyhät öljyt mukanaan; ja Hubertine laskeutui alas ollakseen häntä vastassa ulko-ovella. Kului joku tuokio, ja mumiseva ääni täytti porrastornin ahtaan käytävän. Sitten Hubert, seisoessaan lämpimässä huoneessa, hämmästyi ja alkoi väristä, harras kunnioitus ja samalla toivokin saivat hänet vaipumaan polvilleen.
Odotetun vanhan pastorin sijasta astuikin huoneeseen monseigneur, puettuna pitsiseen kuorikaapuun, sinipunerva stola hartioillaan, kädessään hopeinen astia, missä oli sairaitten öljy, jonka hän oli itse siunannut kiristuorstaina. Hänen kotkansilmänsä katsoivat suoraan eteensä, hänen kauniilla, kalpeilla, paksujen valkoisten kiharain kehystämillä kasvoillaan oli ylevä majesteettisuus. Hänen jäljessään tuli pastori Cornille yksinkertaisessa pappis-asussaan, ristiinnaulitunkuva kädessä ja käsikirja toisessa kainalossa.