— Minä rakastan teitä, ja minä taistelen teitä vastaan ainoastaan rakkautemme ja onnemme nimessä… Kun vain saatte isänne suostumuksen, niin olen valmis teitä seuraamaan.
— Te ette tunne isääni. Jumala yksin voisi saada hänet taipumaan…
Onko siis kaikki lopussa? Jos isäni määrää minut menemään naimisiin
Claire de Voincourtin kanssa, pitääkö minun siis häntä totella?
Tämä viime isku sai Angéliquen horjumaan. Hän ei voinut pidättää valitusta:
— Tämä on liikaa… Minä rukoilen teitä, menkää pois älkääkä olko julma… Mitävarten tulittekaan? Minä olin alistunut ja mukauduin siihenkin ettette te minua rakastaisi. Ja nyt kun te rakastatte minua, alkaa minun kidutukseni uudelleen!… Kuinka minä voin nyt enää elää?
Félicien luuli että hänen päätöksensä alkoi heikontua ja toisti:
— Jos isäni vaatii minua menemään naimisiin hänen kanssaan…
Angélique karkaisi itsensä tuskaa vastaan, ja vaikka hänen sydäntään vihloikin, jaksoi hän kuitenkin pysyä vielä pystyssä. Sitten hän siirtyi pöydän viereen, ikäänkuin antaakseen hänelle tietä, ja lausui:
— Menkää naimisiin hänen kanssaan. Olkaa kuuliainen.
Félicien seisoi nyt vuorostaan ikkunan edessä valmiina lähtemään, koska
Angélique käski hänen mennä.
— Mutta se tuottaa teille kuoleman! huudahti hän.