Félicien oli lähestynyt häntä ja sanoi:
— Angélique, minä olen olemassa todellisuudessa, ja te hylkäätte minut unelmain takia…
— Unelmain! kuiskasi Angélique.
— Sillä jos henkiä ja haamuja on teidän ympärillänne, niin te olette ne itse luonut… Tulkaa, älkää panko enää esineisiin mitään itsestänne, niin ne ovat vaiti.
Angélique teki haltioituneen eleen.
— Oi, ei! Minä tahdon että ne puhuisivat, puhuisivat yhä kovemmin! Niissä on minun voimani, ne antavat minulle rohkeutta teitä vastustaa… Se on armo, eikä se ole koskaan ennen vuotanut ylitseni näin voimakkaana. Jollei se olisikaan muuta kuin unelma, jonka olen itse valanut ympäristööni ja joka palaa nyt vuorostaan luokseni, niin mitä sillä on väliä! Se pelastaa minut ja vie minut tahrattomana harhojen keskeltä… Oi, luopukaa, olkaa kuuliainen kuten minäkin. Minä en tahdo seurata teitä.
Niin heikko kuin hän olikin, seisoi hän suoraksi ojentuneena, päättäväisenä ja voittamattomana.
— Mutta teitä on petetty, jatkoi Félicien, — on alennuttu halpamaisiin valheisiinkin koetettaessa erottaa meitä toisistamme!
— Toisten rikos ei tuota anteeksiantoa meidän rikoksellemme.
— Ah, teidän sydämenne on kylmennyt minulle, te ette rakasta minua enää.