Hän oli pysähtynyt vuoteen eteen, palasi sitten piironkia kohti ja kävi tällä tavoin kaikkien muittenkin huonekalujen edessä. Varmasti yhdistivät niitä salaiset siteet hänen olentoonsa. Varsinkin valkeat seinät ja laaja taitekatto kietoivat hänet viattomuuden vaippaan, josta hän ei olisi voinut luopua kuin kyynelin. Tästälähtien oli kaikki tämä muodostava osan hänen olemuksestaan; ympäristö oli siirtynyt häneen. Ja hän käsitti sen vielä paremmin tultuaan ompelukehyksensä luokse, joka oli jäänyt lampun alle pöydän viereen. Hänen sydämensä suli, kun hän katsoi alotettua silkkikukkaa, jota hän ei koskaan tulisi päättämään, jos hän poistuisi tällä rikollisella tavalla. Hänen mieleensä muistuivat monet työssä vietetyt tyvenet, onnelliset vuodet ja niihin liittyvä pitkäaikainen tottumus rauhaan ja rehellisyyteen, jolle rikoksen ajatuskin oli vastenmielinen. Koruompelijain pieni, vilpoinen talo ja se työteliäs ja puhdas elämä, jota hän siinä vietti syrjässä maailmasta, olivat joka päivä muuttaneet hiukan hänen suoniensa verta.
Mutta kun Félicien näki ympäristön täten vallottavan hänet takaisin, tunsi hän tarvetta jouduttaa lähtöä.
— Tulkaa, sanoi hän, hetket kuluvat, kohta emme enää ehdi.
Silloin Angéliquelle valkeni täydellisesti, ja hän huudahti:
— On jo liian myöhäistä… Näettehän, etten voi seurata teitä. Minussa oli ennen muinoin intohimoinen ja ylpeä olento, joka olisi kietonut käsivartensa teidän kaulaanne, jotta te veisitte hänet mukananne. Mutta jokin on minut muuttanut, minä en tunne enää itseäni… Ettekö kuule, kuinka kaikki tässä huoneessa huutaa minua jäämään? Ja kuuliaisuus on tullut minulle iloksi.
Puhumatta enempää ja antautumatta väittelyyn Félicien koetti taluttaa häntä kuin vastahakoista lasta. Mutta Angélique väisti häntä, paeten ikkunaa kohti.
— Älkää, minä pyydän! Äsken minä olisin seurannut teitä. Mutta se oli viimenen uhmanpuuska. Vähitellen, minun tietämättäni on varmaan kaikki se nöyryys ja alistuvaisuus, mitä minulle on opetettu, kokoontunut täyteen määräänsä. Ja joka kerta kun perisyntini on palannut minua kiusaamaan, onkin taistelu ollut vähemmän ankara ja minä olen saanut helpommin voiton itsestäni. Mutta nyt se on päättynyt, minä olen voittanut itseni… Oi, rakas seigneur, minä rakastan teitä niin syvästi! Älkäämme tehkö mitään onneamme vastaan. Ollakseen onnellinen täytyy alistua.
Ja kun Félicien astui vielä askeleen lähemmäksi, oli Angélique avonaisen ikkunan edessä parvekkeella.
— Ette suinkaan tahdo pakottaa minua syöksymään tästä alas… Kuulkaa toki, ymmärtäkää että ympäristö on minun puolellani. Esineet ovat puhelleet minulle jo kauan; minä kuulen ääniä, enkä ole koskaan kuullut niitten puhuvan näin kovaa… Kuunnelkaa! Koko Mariantarha kehottaa minua olemaan turmelematta elämääni ja teidän elämäänne suostumalla tulemaan omaksenne vastoin teidän isänne tahtoa. Tuo laulava ääni on Chevrotten, se on niin kuulakas ja viileä että se tuntuu valaneen minuun kristallikirkkaan puhtautensa. Tuo syvä, hellä, mumiseva ääni tulee koko tarhan alueelta; ruohoista, puista, koko tuon pyhän sopukan rauhallisesta elämästä, joka koettaa edistää minun oman elämäni rauhaa. Ja ääniä tulee vielä kauempaakin, piispankartanon jalavista, koko tuosta lehväpiiristä, jonka pieninkin oksa tuntee osanottoa minua kohtaan, toivoen minun voittavan… Sitten — kuuletteko? — tuo suuri ylinnä kuuluva ääni on vanha ystäväni tuomiokirkon, joka on minua opettanut olla ikuisesti valveilla läpi yön. Jokainen sen kivi, kaikki sen ikkunapylväät, tukimuurien pienoistornit ja kuoriholvin nojapatsaat kuiskivat selvää kieltä, jota minä ymmärrän. Kuulkaahan, kuinka ne sanovat, että kuolemassakin jää toivo. Kun on nöyryyttänyt itsensä, niin rakkaus jää pysymään ja riemuitsee… Ja vielä — kuulettehan? — itse ilmakin on täynnä henkien kuiskinaa; minun neitsyt-toverini saapuvat näkymättömänä parvena. Kuulkaa, kuulkaa!
Hän hymyili, käsi kohotettuna kuin syvässä odotuksessa. Koko hänen olemuksensa oli noitten hajanaisten henkäysten tenhon vallassa. Kuten ennen lapsuudessaan, loihti hänen mielikuvituksensa esiin Legendan neitsyet; ne tulivat salaperäisenä parvena pöydällä olevasta yksinkertaisen hartailla kuvilla kaunistetusta vanhasta kirjasta. Ensin Agnes hiuksiinsa verhottuna, sormessaan Paulinus-papin kihlasormus. Sitten kaikki muut, Barbara tornissaan, Genoveva karitsainsa seuraamana, Cecilia viuluineen, Agata irtireväistyine rintoineen, Elisabet teitten varsilla kerjäävänä, Katariina oppineitten väittelyssä voittavana. Ihmeen voimasta tulee Lucia niin painavaksi, ettei tuhat miestä eikä viisi paria härkiä saa vedetyksi häntä huonoon paikkaan. Maaherra, joka tahtoo suudella Anastasiaa, tulee sokeaksi. Ja kaikki leijailevat selkeässä yössä hohtavan valkoisina, rinnassa vielä kiduttajain pistämät haavat, joista veren asemesta juoksee maitoa. Ilma hohtaa niitä täynnä, ne kirkastavat pimeyden tähtivirran tavoin. Ah, kuinka suloista olisi kuolla rakkaudesta niinkuin he, kuolla loistavan valkoisena neitsyenä puolison ensi suudelmaan!