Iltapäivä kului verkalleen. Kirkko-Beaumontin kuumeinen hyörinä oli nyt tyyntynyt. Kadut olivat vihdoinkin valmiit, niillä värähteli nyt vain odotus ja hillittyjen äänten kuiskutus. Päivän kallistuessa lounaaseen oli paahtava helle vähentynyt, likitysten ahdettujen talojen väliin lankesi vaalealta taivaalta vain hieno, lämmin ja leppoisa varjo. Ja kaikkialla oli syvä hartaus, ikäänkuin koko vanha kaupunki olisi ollut vain tuomiokirkon jatkoa. Ainoastaan Ligneulin rannalla olevasta uudesta kaupungista kuului ajoneuvojen räminää; siellä oli paljon tehtaita, jotka osottivat ylenkatsettaan tälle vanhalle uskonnolliselle juhlalle pitämättä sen johdosta edes vapaapäivää.
Jo kello neljältä alettiin soittaa pohjoistornin isoa kelloa, samaa, jonka kumahdukset panivat Hubertien talon tärähtelemään. Ja samalla hetkellä Angélique ja Hubertine ilmestyivät jälleen pukeutuneina. Hubertinellä oli valkaisemattomasta pellavakankaasta tehty puku, jota somisti vaatimaton pitsireunus, mutta hänen voimakkaana pyöristyvä vartalonsa oli niin nuorekas, että häntä olisi voinut luulla ottotyttärensä vanhemmaksi sisareksi. Angéliquella taas oli yllään valkoinen silkkipukunsa ilman mitään koristuksia, ei helyä korvissa, sormissa eikä ranteessa; ainoastaan hänen paljaat kätensä ja paljas kaulansa silkinhienoine hipiöineen pistivät esiin kevyen vaatteen alta kuin puhjenneet kukkaset. Kiireeltään pistetty näkymätön kampa pidätti vaivoin hänen vaalean tukkansa vallattomia kiharoita. Hän oli luonnollinen ja ylväs, avonaisen yksinkertainen, kaunis kuin tähti.
— Ah, sanoi hän, — soitetaan, monseigneur on lähtenyt piispankartanosta.
Kello kumahteli yhä edelleen voimakkaasti ja vakavasti selkeässä ilmassa. Ja Hubertit asettuivat alakerran suureen, sepiselälleen avattuun ikkunaan, naiset nojaten kyynärpäillään ikkunalautaan, Hubert seisoen heidän takanaan. Tämä oli heidän totuttu paikkansa, ja siitä olikin hyvin hyvä katsella, sillä he näkivät ensimmäisinä kulkueen tulon kirkon ovesta eikä ainoatakaan vahakynttilää mennyt heiltä siitä hukkaan.
— Missä minun korini on? kysyi Angélique.
Hubertin täytyi ojentaa hänelle ruusunlehtikori, jota hän sitten piti sylissään rintaansa vasten.
— Oi, kuiskasi hän vielä, voisi melkein luulla että tue kello keinuttaa meitä!
Koko pieni talo värähteli ja kaikui kellon kumahtelusta Ja tämä väristys levisi kadulle ja yli koko kaupunginosan, joka seisoi liikkumattomassa odotuksessa, seinille ripustettujen vaatteiden lepattaessa raukeammin iltailmassa. Ruusujen tuoksu oli hyvin suloinen.
Kului puoli tuntia. Silloin pyhän Agneksen portin molemmat puoliskot yhtäkkiä avautuivat, näyttäen kirkon hämärän sisustan, jossa palavat vahakynttilät tuikuttivat loistavina pilkkuina. Ensimmäisenä astui ulos ristinkantaja, kaapuun puettu alidiakooni, ja hänen sivuillaan kaksi kirkonpalvelijaa, kumpikin kantaen suurta, sytytettyä kynttilää kädessään. Heidän perässään kiiruhti juhlamenojen ohjaaja, kunnon pastori Cornille, joka, saatuaan varmuuden siitä, että katu oli asianomaisessa kunnossa, pysähtyi porttiholvin alle ja seurasi kulkueen lähtöä hetken aikaa, nähdäkseen olivatko osanottajat asettuneet heille määrättyyn järjestykseen. Etunenässä olivat maallikkoveljeskunnat, uskonnolliset yhdistykset, koulut, iän mukaan järjestettyinä. Siinä oli aivan pieniä lapsiakin, valkopukuisia tyttösiä, jotka olivat kuin morsiamia, ja avopäisiä, käherrettyjä, juhla-asuisia poikasia, jotka ihastuksissaan jo etsivät äitejänsä katseillaan. Muuan yhdeksänvuotias naskali asteli yksinään keskellä Johannes Kastajaksi puettuna, lampaantalja paljailla, hennoilla harteillaan. Neljä ruusunpunaisin nauhoin koristettua tyttöstä kantoi musliinilippua, jossa oli kuvattuna tuleentunut vehnälyhde. Sitten siinä oli isompia tyttöjä ryhmittyneinä Neitsyen lipun ympärille, mustapukuisia naisia, joilla myöskin oli lippunsa, pyhän Joosefin kuva tummanpunaisella silkillä, ja vielä monta, monta muuta lippua, samettisia ja satiinisia, jotka heiluivat kullattujen tankojensa nenässä. Miestenkään veljeskunnat eivät jääneet jälkeen lukuisuudessa. Siinä oli kaiken värisiä katumuksentekijöitä, erittäinkin harmaat katumuksentekijät, jotka olivat puetut harmaanruskeaan palttinaan ja varustetut huppukauluksella, ja joilla oli suurta huomiota herättävä vertauskuva, suuri risti ja siinä pyörä, johon oli ripustettu Kristuksen kärsimyksen esineet.
Angélique huudahti hellyydestä, kun lapset tulivat näkyviin.