Ja laveasti Karl August nyt kertoi kaikista seikkailuista, jotka häntä kohtasivat Ombergissa, kuvaili rakastettunsa oikein luomakunnan taivaalliseksi pikku olennoksi, kertoi kilpakosijastaan, kunnianarvoisasta, itsensäpettäneestä majurista ja hänen vuodenpituisesta koetuksestaan, mutta ensiksi ja viimeiseksi ylijahtimestarista ja kaikista hänen omituisuuksistaan ja vihdoin hänen omituisuuksiensa omituisuudesta, siitä että hän tahtoi ratkaista tyttärensä kohtalon pilkka-ammunnalla. — Se on kunnia-asia, jota oikeus vaatii, väittää vanha omituinen mies.
— En luule koskaan, — tuumi ruukinpatruuna, kuunneltuaan poikaansa hyvin ymmärrettävän hiljaisuuden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin keskeytti epäluuloinen päänpudistus, — en usko, että sellaista juttua on kuultu isän tahi isoisän aikoina! — Ja silloin hänen äänensävyssään oli jotakin, joka selvästi ilmaisi hänen varmuudella uskovan, ettei sellaista ollut kuultu sitä ennenkään.
— Toden totta, — tuumi Agneta-rouva laskien kätensä ristiin rinnoilleen, — se on tosiaankin aivan kuulumatonta! Mutta se on minun varma uskoni, että jollet sinä, isä, juuri sinä iltana, jona Karl August päätti matkustaa, olisi pistäytynyt Rosenlundiin ja antanut hänelle siunaustasi matkalle, niin ei hän olisi koskaan tullut ehdolle. Sillä ihme jota yksikään viisas ihminen ei voi käsittää oli se, että tuo Topakkavuoren äkäpussi niin nopeasti pisti pillit pussiin.
— Saattaapa niin olla, — lausui vanha aviomies hyvillään; — en kuitenkaan koskaan usko, että ylijahtimestarilla on kaikki ruuvit tallella — mutta jos minä nuoruudessani olisin ollut samassa asemassa kuin Karl August nyt, niin en ainakaan minä olisi enää palannut. Hän olisi kyllä minun puolestani saanut pitää tyttärensä, sen ainakin tiedän!
— Ei ole niinkään sanottu, — puuttui Karl August vilkkaasti puheeseen: — et ole, isä, nähnyt Almaa — siitä riippuu kaikki!
— Joka tapauksessa, — lausui ruukinpatruunatar kohottaen päätään huomattavalla ylpeydellä, — tullaan Karl Augustista puhumaan sekä idässä että lännessä, pohjassa ja etelässä; ja jos me matkustamme kutsuihin, isä, kuten minun mielestäni on tehtävä, niin näen hengessäni, miten ihmiset meille ammottavat. Kas niin — tullaan sanomaan — kas tuossa on isä, rikas ruukinpatruuna Kemner Sörmlannista… tuo rouvashenkilö on hänen vaimonsa, tuon kauniin miehen äiti, joka aikoo voittaa itselleen morsiamen mestarilaukauksella. Ah, miten romanttista, ukkoseni — tunnen itseni aivan ylentyneeksi, voi minua, totta tosiaankin.
— Ah, niin, kyllähän me, Jumalan kiitos, saatamme esiintyä sellaisina kuin ihmisten tulee, jotka siinä määrässä kuin me tässä merkillisessä tilaisuudessa herättävät huomiota, — puuttui puheeseen ruukinpatruuna, jonka sydämessä juuri nyt oli se maaperä, mistä Agneta-rouvan oikein laskelmoidut sanat voivat kasvattaa hedelmän. — Mutta on joka tapauksessa ikävää, että siinä määrin kuulee kuiskailtavan itsestään kaikkialla.
— Ikävää? — lausui hänen vaimonsa, joka hyvin tiesi jokaisen sanan, mikä nyt tekisi vaikutuksensa jonkin verran kiihtyneen miehen turhamaisuuteen; — niin saattaisi sanoa, jos Karl Augustin vanhemmat olisivat vähäpätöisiä, köyhiä ihmisiä, jotka eivät kykenisi asianomaisella tavalla esiintymään. Mutta ottamalla huomioon sinun esiintymistapasi, sinun arvokkaisuutesi, ja, sen saatan kernaasti sanoa, sinun pienen ylemmyytesi, soveltuu sinulle osa, joka sinulla tässä juhlassa on, varsin hyvin!
— Hm, — sanoi ruukinpatruuna sivellen leukaansa mielissään, — jos Karl August voi kunniasanallaan minulle luvata, ettei hän ammu harhaan, niin lähtekäämme Herran nimessä matkalle, mutta sen sanon edeltäkäsin: en minä tahdo olla nauretun kilpakosijan isä!
— Laskette leikkiä, isä. Saattaakohan kukaan ihminen antaa kunniaansa pantiksi siitä, että osaa oikeaan, ja senlisäksi vielä pilkkaan, jota ei tunne, jollei hän olisi taika-ampujan toinen painos? Kaikki mitä sekä kunniani että rakkauteni nimessä saatan luvata, rajoittuu siihen, että minä, jollei etäisyyttä aseteta kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolelle, olen näyttävä tehneeni kaiken, mitä kunniallinen metsämies saattaa tehdä hankkiakseen taitavuuden, jota — tulkoonpa tulos miksi hyvänsä — kukaan ei ole halveksiva! Sitäpaitsi, rakas isä, minä joka tapauksessa jään siksi, joka tuo mukanaan jalon palkinnon, sillä ei Alma sallisi, että hänet… mutta yhtäkaikki, minä tahdon ja minun täytyy voittaa hänet sääntöjen mukaan.