Heti kun merkki oli annettu ja kilpailut alkaneet, ilmaantui kokonaista kaksitoista hopeakukon tavoittelijaa, joka nyt tuotiin nähtäväksi ja saavutti ylen suuren suosion…
Ensimäinen mies, joka sai taistella puulintua vastaan, sitten kun joukko vähäpätöisempiä kilpa-ampumisia oli tapahtunut — oli nuori sotilas, itägööttalaisia krenatiereja.
Hän esiintyi ylpeästi käyden ja soturiryhdillä, pyssy kirkkaaksi kiilloitettuna, niin että se kimalsi auringonpaisteessa, ja katse niin varmana kuin hänellä jo olisi ollut pokaali kädessään.
Päästyään paikalleen kehän keskelle hän pysähtyi katsellen ympärilleen, ikäänkuin olisi hyvillään kauniiden naisten näystä. Senjälkeen hän kohotti, tehden oikean soturillisen tempun, kiväärin silmälleen ja seisoi siten liikkumatonna odottaen ylijahtimestarin merkinantoa, että lintu oli lähtevä lentoon.
Merkki annettiin, ja laukaus pamahti — mutta lintu oli vapauttanut itsensä ja riippui nuoran toisessa päässä kirjavana ja vahingoittumattomana kuten ennenkin.
Ilmettäkään muuttamatta krenatieri nosti kiväärin olalleen, teki käännöksen oikeaan ja marssi pois yhtä ylpeänä kuin oli tullutkin, osoittamatta millään tavalla tunteneensa ainoatakaan pistosanaa, joita pojat antoivat sataa hänen ympärilleen. Hänen katseessaan oli kuitenkin jotakin, joka esti heitä lähettämästä pilkkansa seuralaiseksi suuresta varastostaan muutamia käpyjä, joita heillä oli sekä kädet että taskut täynnä.
Silloin joukosta astui esille nuori renki sirolla kumarruksella tervehtäen istuvaa yleisöä. Hänelle ei käynyt paremmin kun krenatierillekaan; hänen noloa lähtöään näyttämöltä päinvastoin katkeroitti se vallaton tapa, millä ylhäältä katselijat tällä kertaa antelivat pommiensa paukkua.
On ikävää kertoa, mitä sitten tapahtui, nimittäin että kaikilla muillakin tavoittelijoilla oli sama kova onni, niin että kahdennentoista esiintyessä pokaali vielä oli Alman kädessä, josta tämä viimeinenkään ei sitä valloittanut.
Ylijahtimestari aikoi jo julistaa, että kilpailu saisi alkaa uudelleen, mutta silloin eräs talonpoika verkalleen astui esille sananmukaisesti pyssyynsä nojaten.
— Eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — matkivat pojat ivallisesti vanhan Eerikin tunnussanaa. — Eläköön Eerikki!