— Niin, eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna! — toisti hän ja pyysi, että hänenkin sallittaisiin koettaa onneansa, johon ylijahtimestari nauraen suostui.
Mutta silloin rupesi satamaan siinä määrin soimauksia ja ivaa, että Eerikki, jollei hänen luonteessaan sitä ennen olisi ollut stooalaista levollisuutta, olisi varmaankin ylen ällistynyt.
Ylijahtimestari antoi merkin, Eerikki laukaisi melkeinpä tähtäämättä — ja pirstaleiksi musertuneena lintu putosi köydeltä.
Hämmästys ja ihmettely seurasi naurua ja ivantekoa. Mutta Eerikki itse seisoi aivan tyytyväisenä ja välinpitämättömänä, ikäänkuin hän itse ei olisi kyennyt käsittämään miksi tuollaisesta pikku asiasta nostettiin moinen melu. Ja sitten hän olisi vieläkin pitemmäksi aikaa jäänyt paikoilleen savua puhaltamaan, suu ruosteisen pyssynpiipun kohdalla, jollei ylijahtimestari olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja ohjannut häntä Alman luo, jonka kädestä ukko mitä syvimpiä kumarruksia tehden otti pokaalin.
— Mutta miten olikaan mahdollista? — sanoi ylijahtimestari, — että sinä vanha veitikka kykenit saamaan niin pienen linnun?
— Linnun? — vastasi Eerikki katsellen hämmästyneenä ylijahtimestariin.
— Näinhän niitä ainakin puolen tusinaa: ja ammuin keskelle parvea!
— Vai niin, vai niin, — nauroi ylijahtimestari luoden katseensa ympärillään hymyileviin katsojiin, — se selittää asian, hyvä herrasväki!
Sillävälin Eerikki astui pois kadehdittu hopeakukko kädessään, hyräillen vanhaa veisuaan: — Eilen kuin tänäänkin ja tänään kuin huomenna!
Mutta ylijahtimestari kääntyi nyt kasvot muuttuneina juhlallisen vakaasti jälleen seuran puoleen sanoen: — Leikki on lopussa — nyt varsinaiseen kilpailuun, hyvät herrat! — ja hänen silmänsä lensivät siihen paikkaan, missä majuri ja nuori Kemner olivat.
Oli kuin sähkövirta olisi käynyt koko katselijakunnan läpi. Olipa muutamia sellaisiakin, joissa se oli niin valtava, että tarvittiin hajuvettä, vieläpä "Hoffmanin tippojakin". Näistä harvoista Agneta-rouva ei ollut vähimmin tarvitsevia, ja herra ties miten ruukinpatruunankaan laita oli — hän tyytyi kuitenkin siihen, että puhki ja hikosi suuren silkkinenäliinansa suojassa ja silloin tällöin loi katseen Karl Augustiin, ikäänkuin tahtoen sanoa: minä ja minun arvoni ovat mennyttä, jos nyt annat minun seisoa tässä ja hävetä silmät päästäni, kun taas toinen puoli riemuitsee ja ottaa morsiamen aivan nenämme edestä.