Karl Augustista saattaa ainoastaan sanoa, että hän näytti levolliselta. Tämän ulkonäön luotettavaisuutta saattoi kuitenkin epäilemään hänen kasvoillaan liikkuva värivaihtelu ja myöskin se vuorottain surullinen ja luottavainen katse, minkä hän silloin tällöin lähetti Almalle, jonka kasvoilla ruusut, aina sitä mukaa kuin hetket kuluivat, muuttuivat liljoiksi.
Hetkeäkään ei Almaa ollut kiusannut epäily isänsä päätöksestä; hän oli vakuutettu, että Karl August jäisi hänen sulhasekseen, mutta hän tunsi myöskin, miten nöyryytetyksi hänen täytyisi tulla, jollei hän osaisi pilkkaan, ja saisi sen vuoksi ottaa morsiamensa ikäänkuin jonkinlaisena majurin antamana lahjana. Sentähden Alma pelkäsi ja vapisi. Sillä juhlan ilo, päättyipä kilpailu miten hyvänsä, häiriytyisi joka tapauksessa, jollei Karl August saavuttaisi täydellistä voittoa.
Majuri seisoi käsivarret ristissä ja näytti pikemmin päivän näytelmän katsojalta kuin esittäjältä.
Ylijahtimestarin kasvoille oli levinnyt niin hämmästyttävä jäykkyys, ettei kukaan kyennyt tulkitsemaan hänen ainoatakaan liikettään. Koko hänen huomionsa näytti kiintyneen kauimpana olevaan, peitettyyn pilkkaan.
Väli mitattiin. Ja heti jahtitorveen valtavasti puhallettaessa lautavaja romahti kerrallaan — ja katso, siinä nyt seisoi korkealla jalustalla hyvin täytetty rakkaudenjumala liehuvin paperisiivin, niin, kaikkein eriskummallisin rakkaudenjumala, mikä milloinkaan on lukeutunut itse Amor-jumalan sukulaiseksi, Ja ylt'ympäriinsä kuului ylijahtimestarin mahtava ilmoitus, että se kahdesta kosijasta, joka seitsemänkymmenen askeleen päästä saa osumaan jumalan vasempaan silmään, työnsä palkaksi voittaa hänen Alma-tyttärensä käden.
Tuli hetken hiljaisuus sekä istuvissa, seisovissa että riippuvissa piireissä, niin ettei kuulunut ääntä, ei liikahdustakaan.
Isältään Alma vastaanotti kaksi arpaa, ja siinä määrin hänen pikku kätensä vapisi hänen ojentaessaan ne molemmille, nyt lähestyville kilpakosijoille, että hän tuskin kykeni pitämään paikoillaan pieniä paperikaistaleita. Majuri ja Karl August ottivat kumpikin omansa — ja majuri sai oikeuden ampua ensiksi.
— Kaikki reilassa! — sanoi ylijahtimestari.
Varmoin, vakavin askelin tuli majuri esille, tutki tarkoin pyssyn sankkiruudin, ojensi hitaasti ja tähtäsi kauan. Kenties se juuri oli vähemmän edullista, sillä hänen näennäisestä kylmyydestään huolimatta tarkka katse olisi huomannut, että käsi vähitellen rupesi vapisemaan. Pyssy laukesi, ja luoti osui Amoriin — silmään… mutta oikeaan.
Jäätävän kylmiltä, ilman mielenliikutuksen merkkiäkään, näyttivät siinä hetkessä majurin kasvot. Hän puhalsi piipun suuhun, sulki pannun, laski hanan alas ja palasi vaieten paikoilleen kasvoissaan ilme, joka ei vastaanottanut lohdutusta enemmän kuin osanottoakaan.