— Me — kuiskasi ylijahtimestari majurin korvaan — jäämme kuitenkin vanhoiksi ystävyksiksi, — johon majuri vastasi: — Ikuisiksi ajoiksi, veli! Sokea rakkaudenjumala etunenässä — joka oli, kuten Agneta-rouva sanoi, "onneatuottavin kaikista ampumakuvista" — läksi seurue nyt liikkeelle ja alkoi marssia ylijahtimestarin virkataloa kohti.
Päivällinen, tanssi ja ilotulitus lopettivat juhlallisuudet.
Vasta sitten, kun Agneta-rouvaa oli pyydetty johtamaan toista suurta kävelyä — Agneta-rouvaa, joka ei koskaan saattanut päästää silmistään rakastettua, ilosta huumaantunutta poikaansa ja viehättävää morsianta — ja kun ruukinpatruuna oli asettunut houkuttelevan pelipöydän ääreen, ja iloisten vieraiden parvi hajaantunut puiston kaikkiin suuntiin, jossa nyt illalla sadat sytytetyt risukasat loimusivat mitä kauneimpina kokkoina, — vasta silloin rakastavaiset saivat tilaisuuden päästä omiin hoteisiinsa, ja he hiipivät meluavasta hälinästä kukkulaa kohti. Siellä, Alman pienessä luolassa, he pian istuivat käsikkäin, katsellen vuorotellen toisiaan silmiin, vuorotellen Vetterin tummansinistä pintaa, jonka yli taivas oli levittänyt tähtikattoisen häätelttansa…
— Saatammeko kylliksi siunata Alvastran raunioilla käynyttä ukkosenilmaa, kallis, kaunis morsiameni! Emmekö vietä joka vuosi sitä päivää? — kuiskasi voittaja.
— Siunaamme, niin kauan kuin sydämemme sykkivät yhtä tahtia muiston kanssa, — vastasi Alma… — sitten, kun ne eivät enää syki — vietämme suloisimpia muistojamme tuolla ylhäällä. Etkö usko sitä?
— Oi, rakastettuni, miten nämä ajatukset liikuttavatkaan sieluani; maailma, taivas ja ikuinen rakkaus — mutta nyt ensiksi maallinen. Saat pian tietää ja arvostella, mitä se jo on vaikuttanut minussa.
Heidän istuessaan onnellisina toistensa seurassa heidät yhtäkkiä sulki lämmin, kiivaasti sykkivä povi: ylijahtimestari oli hakenut lapsensa siunatakseen heidät kuohuvien tunteittensa syvyydestä, vieraiden silmien näkemättä juuri samassa paikassa, missä kerran oli heidät eroittanut.
Ja yö levisi Ombergin lempeihin lehtoihin.
Vielä vieraat parveilivat puistossa. Kilpa-ammuntapaikalta, jossa luotsivanhin, iloisena iloisten joukossa, oli ruvennut niiden monien isännäksi, jotka eivät mahtuneet herrasväen puolelle, helähtelivät ripeät laulut ja meluisat maljat, joita useimmiten seurasi Eerikki-taaton "eilen kuin tänään ja tänään kuin huomenna". Siellä täällä loimusivat kokot heittäen loistavia valojuoviaan lehtoholveihin ja savupatsaihin.
Sisällä tanssi näytti olevan parhaassa käynnissään, mutta aina vähäväliä kajahtelivat eläköönhuudot halki avaruuden. Suuressa salissa keikkui vilisevä piiri, ja sen sisällä oli jotakin kohotettuna: ylijahtimestarin nostivat ilmaan vieraittensa ja vävynsä yhteenpunoutuneet käsivarret.