Karl August Kemner, ruukinpatruuna."
Kirjelipun ohella sai lähetti, jonka tuli jättää kirje tai oikeammin joka oli tuonut kutsukortin, juomarahaa kaksi pankkoriksiä, jotka sivumennen sanoen pojan palatessa selvästi ilmenivätkin ylijahtimestarille.
Tärkeän postin lähdettyä Karl August koetti kuluttaa aikaansa mietiskelyllä — kirjettä vanhemmille ei nyt kannattanut ajatella — mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa sisällä eikä ulkona; koskaan hän ei ollut vielä tuntenut sellaista sielunjännitystä.
Yöllä, saman levottomuuden pitäessä häntä valveilla, tuotti hänelle suuria huolia keksimänsä ruukinpatruunan arvonimi ja ne ikävyydet, joita se saattoi hänelle tuottaa, jos ylijahtimestari, kuten oli varsin luultavaa, tekisi hänelle kaikenlaisia pulmallisia kysymyksiä ruukin oloista, jotka hänen luonnollisesti arveltiin tuntevan — hänen, joka ei tiennyt juuri mitään, ei edes raudan nykyisin käypää hintaa. Mitä Karl August, joka niin usein oli ollut kuuro isänsä perinpohjaisille esityksille, olisikaan tahtonut antaa saadakseen vielä tämän yön keskustella hänen kanssaan! Karl August olisi nyt ollut isänsä tarkkaavaisin kuuntelija. Minkä riemun se olisikaan tuottanut!
Uneton yö auttoi häntä ainakin aamu-unella lyhentämään osan seuraavassa aamupäivästä. Loppuosan hän käytti pukemiseen, ja kello yhdeltä hän läksi matkaan majatalon parhailla rattailla.
Samassa kun hevonen rattaineen oli kääntynyt takaisin ylijahtimestarin virkatalon portilta ja paraikaa hölkytti kotiin, avasi Karl August varsin hiljaa kaipaamansa Edenin pääsytien.
Hän sekä toivoi että pelkäsi, että Alma olisi hänen ensimäinen vastaantulijansa. Mutta siinä hänen sekä toivonsa että pelkonsa oli turha, sillä ylijahtimestari itse seisoi kuistilla, hienona, muhoilevana ja kumarrellen.
— Päivää, herra ruukinpatruuna, tervetuloa arkiaterialle! En tiedä mitä hyvää Neta-neiti — hän on kotihirviöni… kodinhoitajattareni piti minun sanoa — aikoo meille antaa; mutta sen verran voin jo edeltäkäsin kavaltaa, että hän ei koskaan tee itseänsä syypääksi ylellisyyteen.
— Yksinkertaisinkin ateria, — vakuutti Karl August sillaikaa kun hänellä oli kunnia pudistaa ylijahtimestarin kättä, — on ylellisyyttä minulle: en suurestikaan harrasta pöytänautintoja.
— Vai niin, vai ette — herra ruukinpatruuna on sitten kenties sitä suurempi muitten huvien harrastaja, mitä, häh? Niin, niin, tunnen kyllä nykyaikaiset nuoret herrat… Mutta astukaa sisälle, astukaa sisälle, minulla on täällä eräs, joka tahtoo sanoa herralle jonkun ystävällisen sanan eilispäivän tapauksen johdosta.