Karl August tunsi veren kiivaasti kuohahtavan suonissaan. Oi, miltä hän näyttäisikään, tuo viehättävä Alma, — tulisiko hän ujona ja arkana vaiko kohotetuin katsein häntä vastaan?
Itse uskalsi Karl August tuskin silmiänsä nostaa seuratessaan isäntää vierashuoneeseen. Hän ei kyennyt eroittamaan yhtään esinettä. — Ruukinpatruuna Kemner! — esitteli ylijahtimestari. Vasta silloin Karl August rohkaisi mielensä ja avasi silmänsä, mutta punastui ja nolostui sanomattomasti, kun tytön sijasta kookas, vanhahko soturi reippaasti ojensi kätensä ja esittelyn jälkiosa suhisi hänen korvissaan: — Majuri Kling, naapurini ja paras ystäväni!
— Minua ilahduttaa, — sanoi majuri äänellä, jossa oli mitä hyväntahtoisin sävy, — että saan lausua herra ruukinpatruunalle ottavani osaa mitä lämpimimmin siihen kiitollisuuteen, jonka tämä hyvä ystäväni arvatakseni jo aikaa sitten on lausunut.
— Kas niin, kas niin, — keskeytti ylijahtimestari, — emme puhu enää viimevuotisesta lumesta: älköön koskaan vatvottako samaa asiaa niin kauan, että se käy väsyttäväksi! Pakisin eilen pari sanaa kahden kesken ylä-ilmojen isälle — (ylijahtimestari viittasi taivaalle) — ja pöydässä juomme maljan: olen sanonut Neta-neidille, että hän saattaa kustantaa meille pullollisen oikeata vanhaa madeiraa!
— Kelpo isännällämme on omat pikku omituisuutensa, mutta jospa, herra ruukinpatruuna, tuntisitte hänet niin hyvin kuin minä ja…
— Ohoh, ei, ei, — puuttui ylijahtimestari innokkaasti päätään nyökytellen puheeseen, — älkäämme huoliko tehdä anteeksipyyntöjä isännän puolesta — mitä, häh, majuri, enkö osaa itse puhua puolestani? No, herra ruukinpatruuna, rautaako vai paperia vai mitä hyvää teidän ruukissanne valmistetaan?
— Rautaa, herra ylijahtimestari.
— No, sehän on käypää tavaraa — ja missä on ruukki?
— Södermanlannissa. Vanhempani asuvat siellä. Maatila on kauan kulkenut sukuperintönämme, ja korkein toivomukseni on, että olisi vielä kaukana se aika, jolloin se siirtyy minulle. Olen iloinen siitä, että isäni hallitsee kaikkea — olen pikemmin oppilas kuin hänen täydellinen auttajansa, ja pidän sen vuoksi arvonimeä enemmän turhanpäiväisenä koristeena, jonka kernaammin unohdan, milloin en käytä sitä ilmoituksena.
— Se on miehekäs ja avoin huomautus meidän aikamme nuorison lausumaksi.
Oletteko ainoa lapsi, herra Kemner?