— Olen ainoana elossa neljästä sisaruksesta.
— Aivan samoin kuin minun tyttäreni. Vaimo-vainajani — oivallisin nainen, mitä maa on koskaan kantanut — lahjoitti minulle neljä tytärtä. Juuri siinä kohden hän teki enimmin minun mieltäni vastaan. Minä sanoin joka kerta, etten hyväksynyt mitään tytön tynkiä, vaan tahdoin pojan; mutta hän niskuroitsi, ja niin sain pitää hyvänäni pelkkiä hameita — no, enpä olisi pahoillani, jos ne olisivat minulla nyt kaikkityyni. Mutta hinkuyskä, tulirokko ja mitä hittoja ne kaikki ovatkaan, poimi pois toisen toisensa perään, kunnes minulla vihdoin oli ainoastaan Alma jäljellä. Ja minä pelkäsin kuin jänis, että hänenkin kävisi samoin; mutta Herra näki, miten kaduin entistä nurinaani, ja antoi minun pitää tyttölapsen, joka puhuakseni suuni puhtaaksi on minun silmäteräni… — Näin sanoen ylijahtimestari veti kellon taskustaan, — Kello on nyt kolme minuuttia vailla kaksi, on aika katsoa, totellaanko minua talossani!
Herrat astuivat saliin, missä Neta-neiti niiaillen seisoi toisessa päässä pöytää, tulenvärisillä nauhoilla somistetussa myssyssä ja musta bomaseehame yllänsä. Mutta ketään muuta ei näkynyt, ja luodessaan pöytään nopean silmäyksen Karl August huomasi ihmeekseen, että se oli katettukin ainoastaan neljälle hengelle.
— Puuttuuko mitään? — kysyi ylijahtimestari, ja mustat silmät loivat veitikkamaisen katseen nuoreen vieraaseen. Perin nolona tämä tarttui vesikarahviin, ja ylijahtimestari kuvasi kaunopuheisesti viinapöydän ääressä Ombergin veden oivallisuutta;! siitä hän sai taas aihetta kertoa jutun metsänneidoista, joiden sanottiin joka aamu hautelevan pienoisia jalkojaan herttaisessa lähteessä, mistä vesi noudettiin.
— No, veli on kai käynyt heitä tervehtämässä pukeutumishetkellä? — kysyi majuri pöytään istuttaessa.
— Olen kyllä lähtenyt ulos epälukuisina aamuina, mutta noilla viehkeillä neitosilla on omat tähystäjänsä, jotka ovat huomanneet seitsemänkymmentä ikävuottani, ja näin vanhalle eivät metsän-, veden- tahi maanneidot enää juuri välitä keimailla. En ole silti menettänyt ryhtiäni, vaan lohdutan sensijaan itseäni viehättävällä ystävälläni, kotoisella Neta-neidollani, joka myöskin puolestaan osoittaa minulle kaikkea sitä myötätuntoisuutta, mitä olen ansainnut.
— Ylijahtimestari on aina leikkisä sekä sopivaan että sopimattomaan aikaan, — vastasi Neta-neiti säilyttäen kaiken mahdollisen mielenmalttinsa, mutta käsi vapisi kuitenkin, niin että lihaliemi, jota hän oli ammentamassa lautasille, oli vähällä läikkyä pöytäliinalle.
— Luulen totisesti lihaliemen joutuneen lainehtimaan, — sanoi ylijahtimestari tekeytyneen ystävällisellä äänellä. — Onkohan ruuvi irtautunut liemikauhan varresta?
Neta-neiti ei vastannut sanaakaan, varoessaan vastaamasta liian paljoa.
Ylijahtimestari siirtyi toiseen aineeseen: hän alkoi jutella metsästyksestä ja kertoi, miten hän kerran itse oli tehnyt matkan Tukholmaan, mukanaan pari ammuttua hirveä, joilla hänen entisaikaisen sukkeluutensa mukaan oli aivan yhtä komeat sarvet kuin…