— Siunaa ja varjele, — huudahti ylijahtimestari, — onkohan todellakaan pahempaa kuin kyyhkysmäinen haikailu, olkoonpa se untuvissa tai hameessa! No, nosta silmäsi, Alma, näytä että olet sellaisen miehen tyttö, joka saattaa katsoa ihmisiä ja itse paholaistakin silmiin. Sano suoraan, ettet ole mikään kyyhkynen, sillä silloin, vieköön minut se ja se, saattaisit yhtä hyvin olla harakka, varis tahi… tahi… Mutta sanalla sanoen, minä en tahdo tietää mistään kyyhkysistä talossani!
Mutta silloin Alma nauroi ja kapsahti isänsä kaulaan. — Minä en ole mikään kyyhkynen, en ollenkaan, isä-kulta — kun vain olisin rahtusen rohkeampi! Mutta vanhemmaksi tultuani kai asia muuttuu, ja silloin saattaa tapahtua, että minulla on oikea oma tahto.
Alma tuli lausuneeksi nämä sanat lapsellisen ilon puuskauksena. Vasta myöhemmin hän huomasi, mitä ne saattoivat merkitä, ja hämmästyi ajatellessaan, että hänen tahtonsa todellakin kerran voisi joutua ristiriitaan isän tahdon kanssa.
Mutta neitonen ei ehtinyt ajatella enempää. Ylijahtimestari sanoi: — Veli huomaa, että tyttö alkaa luontua… Mutta ota nyt hattu, ja menkäämme puutarhaan katsomaan, ovatko kukat kasvaneet paljon sateen jälkeen! — — —
Ylijahtimestari teki kävelyretken toisaanne, ja majuri ja Alma jäivät kahden kesken.
— Meidän ei olisi sopinut lähteä näin pitkälle — sanoi majuri; — pelkään Alman vilustuvan.
— En suinkaan. Tänä iltana on niin suloista. En luule koko maan pinnalla olevan paikkaa, jota saattaisin rakastaa yhtä paljon kuin tätä!
— Kenties kuitenkin, — virkkoi toinen erityisellä äänenpainolla, — jos Almaa kerran kiinnittävät toiseen paikkaan yhtä hellät siteet kuin tähän!
Alma katseli poispäin pyökkilehtoihin ja vastasi hiljaa: — Silloin täytyy monen asian muuttua!