Eräällä Hevossaaren rannan viereisellä kalliolla seisoi Karl August samana iltana, luoden miettivän katseen Vetterin yli.
Hän ajatteli menneen päivän pettyneitä toiveita, haluttomuutta jatkaa alottamaansa kirjettä vanhemmille, mahdollisuutta nähdä jälleen Alma, mahdollisuutta keksiä onnellista keinoa siihen, lyhyesti sanoen: hän pohti kaikkea tuollaista vähäpätöistä, joka vihdoin muodostuu varmaksi taipumukseksi. Mutta silloin hänen huomionsa kiintyi mitä merkillisimpään ilmestykseen. Hän alkoi tuijottaa vesille ja luuli näkevänsä unta.
Autereessa näkyi kokonainen voimallisen jättiläisen kuva, ainakin kahdenkymmenen kyynärän korkuinen, ja jotakin sanomattoman kamalaa oli tuon harmaankalpean ilmaolennon edestakaisessa liitelyssä. Se oli ollut näkyvissä noin viisi minuuttia ja kolme tahi neljä kertaa muuttanut asentoaan, milloin kohottaen käsivarsiaan ja milloin, kuten näytti, nyökäyttäen päätänsä; ja sitten hirviön takaa vähitellen kohosi punertava muuri päätyineen ja torneineen, jotka kuitenkin pian muuttuivat korkeiksi puiksi ja tuuheiksi lehdoiksi. Koko tätä näytelmää kesti noin neljännestunnin, jonka jälkeen se katosi. Jättiläinen jäi paikoilleen viimeiseksi, mutta hävisi äkkiä, kun kova vihuri kiiti pitkin vedenpintaa ja lakaisi pois koko haavekuvan.
Sanattomassa hämmästyksessään Karl August seisoi kauan paikoillaan; mutta käännyttyään vihdoin lähtemään vetäytyi hän äkkiä taaksepäin: jättiläinen seisoi aivan hänen edessään! Mutta pian hän huomasi tällä kertaa olevansa tekemisissä veren ja lihan kanssa, joskin olento oli laatuaan harvinainen.
Aivan Karl Augustin edessä seisoi tavattoman kookas mies suureen ryhmysauvaansa nojaten. Hänen pikimusta tukkansa riippui tuuheana, leveänä ja tasaiseksi leikattuna tupsuna aina kulmille asti. Syvällä kuopissaan olevat silmät tuskin näkyivät harjamaisten kulmakarvojen alta. Hänen ihonsa väri vivahti oliivinkeltaiseen ja kuparinruskeaan, ja tuuhea parta alkoi poskipäiltä ja ulottui hyvän matkaa leuan ja merimies-kaulaliinan alapuolelle, joka viimeksimainittu sekä hurstinuttu osoittivat, että hän oli merimies tai oli ollut siinä ammatissa.
— Hyvää iltaa, — sanoi Karl August nyökäyttäen päätänsä miehelle, jonka kasvoilla oli hiljaisen raskasmielisyyden ilme.
— Iltaa, — oli miehen lyhyt vastaus; ja ääni, jolla tämä yksinkertainen sana lausuttiin, kuului kumealta kuin haljenneen kellon.
— Huomasitko kangastusta, kummitusta tuolla? — kysyi Karl August viitaten Vetteriin päin.
— Huomasin kyllä, — vastasi vanhus, — senlaisia olen täällä nähnyt usein. Hän varoitta myrskyn tullen.
— Kuka? — kysyi Karl August.