— En minäkään, — vastasi ylijahtimestari; — mutta koska asia joka tapauksessa on niin uusi, ettei se ole voinut ehtiä vakaantua, niin luulen, että me ilman erikoista vaaraa saatamme vieraantua siitä — vai mitä?
— Voi, isä, puhu hellästi, minä pelkään, kun haastat tuolla tavalla!
— Varsin kernaasti, lapseni: minä aion naittaa sinut! Ensi vuonna pidämme häät, ja toivonpa, että kaikki ihmiset, jotka häissä tanssivat, kertovat kauniista ja iloisesta Ombergin morsiamesta.
— Entä sulhanen? — änkytti Alma.
— Paras mies, jolla on koskaan ollut ruotsalainen nimi, joka on kantanut Ruotsin terästä ja kyntänyt ruotsalaista maata: kuninkaan uskottu majuri ja ritari, jalosukuinen herra Svante Kling, Svanvikin säteritalon ja useiden kiliseväin kultatynnyrien omistaja — ja kuitenkaan ei mikään se ole hänen sydämensä ainoankaan veripisaran arvoinen, kun se sydän on kunniallisin ja uskollisin mitä koskaan on laskettu tytön jalkojen juureen!
— Hän niin vanha, niin kauhean vanha, — nyyhkytti Alma.
— E-eei, e-ei, ei suinkaan hän ole vanha, hänellä on mitä nuorekkain sielu, ja muutoin hän on vikkelä kuin orava. Etkös häpeä: nuori mies, ainoastaan vähän yli neljänkymmenen.
— Pian viisikymmentä, isä, ja minun on mahdoton mennä naimisiin vanhan majurin kanssa. — Alma ummisti silmänsä, jotta hänen ei olisi tarvinnut nähdä rohkeiden sanojensa vaikutusta.
Mutta ylijahtimestarin luonne ei ollut tänään niin kuohahteleva kuin tavallisesti. Hän vastasi ainoastaan: — Saammepa nähdä, — nousi senjälkeen ylös ja huomasi, että hänen oli aika lähteä eläintarhaan kävelemään.
Alma hengähti helpommin. Hän sai vapauttaa ajattelemiseen. Mutta tämä vapaus ei ollut erittäin kadehdittava, koska se jätti hänet alttiiksi niitä erilaisimmille tuskille.