— Niin, niin, mutta, mutta! En suinkaan epäile sitä, mutta tahtoisitko myöskin antaa jotakin siitä lahjasta?
— Mitäpä minä saattaisin antaa isälle?
— Isälle? Mitä kuvitteletkaan — luuletko että minä tahdon haaskata niin paljon rahaa sinun huviksiisi? Jumala varjelkoon, en ollenkaan, en ollenkaan; sellaisen jätän sen tehtäväksi, joka tahtoo hankkia kauniin tytön suosion!
Alma vaikeni. Ilon ruusut pakenivat nopeasti. Hämmentyneenä hän katsoi lattiaan.
— No, älä nyt istu tuolla tavoin allapäin, silloin kun sinulla on syytä pitää pää pystyssä. Sanalla sanoen: täällä on kosija, joka aikoo antaa sinulle hevosen satuloineen ja kaikkineen morsiuslahjaksi.
— Voi, Herran nimessä… isä! Mutta… puoli lausetta tarttui hänen huulilleen siinä hetkessä, jona isän silmä osui häneen.
— Ei mitään "muttaa" — en ole koskaan sellaista kärsinyt. Erinomaisesta hyvyydestä tahdon kuitenkin sallia sinun selittää, mikä sillä "mutta"-sanalla oli tarkoituksena.
— En tahdo vielä mitään morsiuslahjoja, isä! — kuiskasi tyrmistynyt tyttö painaen päänsä isän polvelle.
Ylijahtimestarin kasvot saivat merkillisen ilmeen. Hän ei karjaissut kovasti, kuten hänen kiivastuessaan tavallisesti tapahtui, mutta hänen äänensä olisi kuitenkin kuulunut pitkän matkan päähän, kun hän kysyi: — Mistä ajasta alkaen sinä siis olet saanut tahdon?
Alma vaikeni, mutta uuteen kehoitukseen hän vastasi ujolla avomielisyydellä: — En tiennyt ennenkuin nyt, että minulle oli sellaista!