— Kas niin, älkäämme olko sokkosilla, vaan jos jonkunlainen leikki on kysymyksessä, niin kätkekäämme kernaammin sormusta — etkö pidä sormuksista, pikku heilakka?
— En, isä, — vastasi Alma kovin punastuen, — minä en pidä sormuksista!
— Mitä kummaa, minä luulen, että me valehtelemme? Sellaiseen emme ryhdy! Tytöt ovat tyttöjä: sinä pidät sormuksista!
— En pidä niistä ollenkaan, isä! — vastasi Alma vielä päättäväisempänä ja katsoi samalla isäänsä niin sanomattoman rukoilevin ilmein, että toisen täytyi puhaltaa savu piipustaan ja täyttää se uudelleen, voittaakseen aikaa.
— No, olkoon: sinä et siis pidä sormuksista. Mutta mitä sinulla on niitä vastaan?
— En saata sanoa sitä selvästi, isä: siinä on jotakin, mitä en voi selittää.
— Se on toinen asia. Silloin saatamme lukea tämän asian yliluonnollisiin; mutta siihen asti kunnes se selkenee, emme vaivaa sormiamme noilla inhoittavilla koristuksilla: anna koreasti tänne sormuksesi, jok'ikinen! — Viimeiset sanat lausuttiin päättäväisemmällä äänellä.
Hämmästyneenä Alma kohotti ylös valkoiset pikku kätösensä. Hän koristi itseään kernaasti kauneilla sormuksilla; eikä hän ollut tuntematta kaipausta nähdessään isän aivan levollisena vetävän näppiinsä sormuksen toisensa perästä; sitte kaikki pistettiin rasiaan, jonka ylijahtimestari lukitsi lipastoonsa.
— Kas niin, kas niin, nyt olemme päässeet noista kiusankappaleista ja saatamme puhua jostakin muusta! Mitä pitäisit kauniista, valkoisesta hevosesta, tulisesta, mutta kuitenkin lauhkeasta kuin lammas, selässään pieni englantilaiskuosinen naistensatula, ja sen päällä komea ratsastuspuku, sopiva sinun ikäisellesi ja kokoisellesi tytölle?
— Oi, isä-kulta, hevonen, satula ja ratsastuspuku, — huudahti Alma, ja ilo säteili hänen silmistään — sehän olisi hurmaavaa!