— Kyllä, isä, — lupasi Alma ihastuen siitä, että sai hieman hengähtää.
Mutta tultuaan huoneeseensa hän alkoi kiusata itseään monenlaisilla kuvitteluilla, niin että hänen lopuksi täytyi pitää helpotuksena totuuden tietämistä; eikä kellonosoitin näyttänyt vielä täyttä puoltakaan, kun hän jälleen tuli isänsä huoneeseen, katseessa tosin hieman kiusaantunut ilme, mutta yhtäkaikki vähän rohkeampana kuin äsken.
— No, olemmeko nyt toipuneet? — kysyi ylijahtimestari asettuen sohvaan, kun Alma taasen sai luvan istuutua vastapäiselle tuolille.
— Olen, isä hyvä.
— Olemmeko koettaneet arvata jotakin?
— Ei, isä, minä en ole voinut arvata…
— Kiinnitä huomiosi: en kysynyt, oletko osannut arvata mitä aioin sanoa. — Eh, en, vaan kysyin, oletko koettanut arvata?
— Olen, isä, olen kylläkin.
— No, mihin sinun arvaamiskykysi kohdistui?
— Isä!