— No, senhän näki pian… Mutta tuossa ylijahtimestari itse seisoo portailla — hän heiluttelee ja viittailee ja nyökyttelee päätänsä niinkuin henki olisi kysymyksessä. En voi ymmärtää mitä hän sinusta tahtoo.
— En minäkään, — vastasi Alma, joka nyt pelkäsi, että isä oli saanut tiedon hänen kohtauksestaan ruukinpatruunan kanssa. Kuitenkin hän joudutti askeliaan sellaisella kiivaudella, että melkein hengästyneenä saapui eteisen portaille.
— Kas niin, kas niin, ei meidän silti tarvitse juosta itsellemme pikaista keuhkotautia — hoo, ei, ei se ole niin vaarallista, ei suinkaan, meillähän on vielä viisi minuuttia jäljellä! — Ja ylijahtimestari astui edellä kaikkein pyhimpään työhuoneeseensa, jonne Almakin noiden viiden määräminuutin kuluttua saapui.
— No, tyttöseni, — lausui ylijahtimestari seisoen keskellä lattiaa ja tehden muutamia kierroksia, joiden joustavuus ja sulavuus ilmaisivat, ettei asia suinkaan ollut surullista laatua, — no, tyttöseni, luulen että olemme aivan säikähtyneen pikkulinnun kaltaisia. Mitä pelkäämme — mitä, häh — pikku tutkintoa?
— Pikku tutkintoa? — vastasi Alma kalveten.
— No niin, ei sitä nyt ole pantava niin pahaksi. Jos minä nyt esimerkiksi alotan tekemällä kysymyksen: miksi sinä kalpenit? niin sinä vastaat: "isä" — nyt ylijahtimestari puhui hienoimmalla diskanttiäänellään — "isä-kulta, en tiedä kalvenneeni".
— Ei, isä, niin en olisi vastannut, sillä minä tunsin vereni vaihtelevan jollakin tavoin.
— Ja miksi niin tapahtui?
— Siksi että pelästyin — en tiedä mitä tahdot minulta tutkia, isä!
— Sen saat pian kuulla. Mutta sinähän näytät pikemmin jäniksen kuin ylijahtimestarin tyttäreltä! Mene kamariisi ja rohkaise mieltäsi sillä aikaa kun syön aamiaista — ja tule jälleen luokseni puolen tunnin kuluttua.