— Sano miten vähän, miten vähän hyvänsä! — pyysi toinen polttavassa tuskassa.
— En saata, — vastasi Alma, mutta antoi kuitenkin purppuraisen poskensa painua toisen olalle. — Minä niin pelkään, pelkään!
— Ainoastaan pelkäät, kallis, rakas tyttö, et muuta? Minä rukoilen sinua, luota siihen, joka ei koskaan omista uskoaan, sydäntään, elämäänsä, kenellekään muulle kuin sinulle! Pelkäätkö ainoastaan?
— Olen onnellinen! — kuiskasi Alma ja tunsi samassa hetkessä liiton vahvistetuksi… — Mutta, hyvä Jumala, mitä isä sanoo!
— Ei mitään pelkoa taivaassa. Menkäämme nyt heti, tuossa tuokiossa, häntä tapaamaan.
— Ei, ei, meidän ei tarvitse lähteä mihinkään sitä onnea nauttiaksemme! — kuului ylijahtimestarin ääni, hänen säkenöivin silmin saapuessaan — taivaaseen. — Hän on täällä, herra! Niin, herra, tuhat tulimmaista, eikö tässä olekin todistaja siihen, että te olette menetellyt lurjuksen tavoin — älkää kalvetko, herra — juuri riivattu lurjus ja pelkuri te olette, — paneppa isän tietämättä toimeen salaisia kohtauksia ja hiivi tytön sydämeen! Hyi, hitto, minua ihmetyttää, etten tee teille muuta kuin sanon, että menkää helv…
Ylijahtimestarin vimmaisen vihanpurkauksen aikana Alma oli piiloutunut luolan perimpään nurkkaan, kuitenkin siten, että hän sillä mielenmaltillaan, mikä hänellä vielä oli jäljellä, saattoi tarkata, miten hänen kosijansa käyttäytyisi hänen isäänsä kohtaan. Hän mietti mielessään, uskaltaisiko Karl August vastata isälle, ja vaikkakin hän piti parhaana, ettei hän sitä tekisi, tunsi hän kuitenkin itsensä enemmän tyydytetyksi nähdessään Karl Augustin kalpeat kasvot ja niissä melkein yhtä tuikean ilmeen kuin itse isällä; hänen silmänsä säkenöivät, hänen huulensa vapisivat ja hän kuuli toisen äänellä, joka oli hämmästyttävän erilainen kuin se, jolla hän äsken oli häntä itseään puhutellut, terävästi lausuvan:
— Hiljaa, hiljaa, herra ylijahtimestari. Olkaa suosiollinen ja muistakaa, ettei yhdelläkään isällä ole oikeutta sanoa lurjukseksi ja pelkuriksi miestä, joka kaikessa kunniassa ilmoittautuu tyttärelle ennenkuin isälle. Ja nyt, joskin minulta mielenliikutuksessa puuttuu sovelias ilmaisumuoto, pyydän saada esittää herra ylijahtimestarille sen anomuksen, joka ilman tätä keskeytystä olisi hienommalla tavalla tullut herra ylijahtimestarin korviin!
— Oo, kautta sieluni, saatatteko vielä valittaa, että teiltä puuttuu rohkeutta ja ilmaisumuotoa, — huudahti ylijahtimestari hilliten itseään ja vihastaan huolimatta hyväksyen nuoren miehen maltillisen ja miehekkään vastauksen, — jos sananne eivät olisikaan niin valikoituja kuin tulisi olla kosijan, josta ei tunne muuta kuin mitä hän itse on suvainnut ilmoittaa! Mutta oli sen asian laita miten hyvänsä, se jää vähemmän tärkeäksi, kun liitto ei tule kysymykseenkään. Olen jo luvannut tyttäreni eräälle kosijalle, joka — viisaammin kuin te, herra, — on tiennyt alottaa oikeasta päästä!
— Mitä, herra ylijahtimestari — luvannut tyttärenne hänen tietämättään!