— Hyvä kuin kulta, mutta syttyväinen kuin ruuti, — virkkoi majuri ohjaten Alman tuolille, jonka viereen hän veti omansa.
— Ah, niin, — vastasi Alma suuresti rauhoittuneena lempeästä, sydämellisestä sävystä. — Isä on tosiaankin hyvä, mutta suuttuessaan hän saa minut pelästymään.
— Mutta minua ei Alma pelkää? Olen varma, ettet voi pelätä, sillä olethan vakuutettu, etten voi koskaan tahtoa mitään muuta kuin sinun onneasi?
— Sen uskon — — mutta jollei se nyt tee minua onnelliseksi…
— Vaimokseni tuleminen, tarkoitat?
— Niin, — sanoi Alma hiljemmin, — jos minä uskallan vakuuttaa, etten voi sitä, etten tahdo, niin eikö herra majuri silloin tulisi pahoilleen ja suuttuisi minulle?
— Tosin tulisin pahoilleni, Alma, pahoilleni, hyvin pahoilleni, sillä et voi uskoa, miten usein yksinäisyydessäni sinun kuvasi on ollut edessäni ja luvannut minulle enemmän kuin sinä tahdot täyttää — mutta ole varma, Alma, että minä en koskaan voi suuttua sinulle: sinä tuotat minulle tuskaa, jolle et itse mahda mitään.
— Niin kyllä on, — jatkoi Alma yhä miehuullisempana, — ei voi auttaa, että tuntee vetovoimaa yhteen, ja vastahakoisuutta, kun on kysymys toisesta, joskaan ei silti välinpitämättömyyttä.
— Viime sana olisikin liian kova: sinä olet ollut toisenlainen!
— Varemmin olin varma, että pidin majurista niin paljon kuin saattaa pitää henkilöstä, josta ei oikein pidä… jota ei rakasta, tarkoitan! — lisäsi tytöt ujosti punastuen.