— No, ja sitten? — tiedusti majuri.
— Niin, sitten, saatuani tietää majurin tahtovan minua vaimokseen, tuli tuo vastahakoisuus.
— No, ajattele vähän, Alma; eikö sinulla ollut mitään muuta tunnetta minua kohtaan?
— Tunsin vielä jotain muutakin… mutta se oli niin ilkeä tunne, etten uskalla siitä puhua.
— Ah, koeta, anna kuulua — mitä tunsit?
— Syvää pelkoa: minusta tuntui kuin kernaammin tahtoisin kuolla.
— Ymmärrän, — lausui kidutettu mies. — Mutta mitä ajattelet juuri tällä hetkellä?
— Tällä hetkellä, — jatkoi Alma, — on herra majuri minulle niin hyvä, etten saata olla kyllin kiitollinen, kyllin vakuutettu majurin todellisesta arvosta. Ja kuitenkin minun täytyy olla rehellisen suora: on toinen, jolle yksin tahdon kuulua.
— Kiitos tästä luottamuksesta, hyvä Alma — tiedän ketä tarkoitat. Mutta annappa nyt minun puhua hieman omasta puolestani. Saat tulla tuntemaan, että minä rakastan sinua liian suuresti, voidakseni nähdä sinua onnettomana. Mutta kysymys on siitä, tulisitko sellaiseksi minun kerallani vai etkö. Olen aikoja sitten lakannut olemasta itserakas, mutta jotakin itsetuntoa minulla on kuitenkin jäljellä, ja minulla on epäilyni, tokko kilpakosijani luonee sinun tulevaisuuttasi onnellisemmaksi kuin minä saattaisin.
— Voi, — huudahti Alma avomielisesti, — me sovellumme toisillemme, hän on nuori — ja herra majuri…