— Oli parasta, että kirjoitin sen yksin, isä — ja aivan sattumasta sain sen jättää hänelle omakätisesti.
— Oliko se vain selvä?
— Se oli minun ja majurin sopimuksen mukainen, isä.
— Ja nuori herra piti hyvänään… viheliäisiä nykyajan rakastajat! Vain suuria sanoja. Minun nuoruudessani…
— Ah — hän tulee jälleen vuoden ja päivän kuluttua.
— Hyvä. Vuoden ja päivän kuluttua arvelen että — mutta menkäämme nyt sisälle!
XVI.
Lindaforsissa oli hiljaista ja hiukan synkkää. Syksy oli saapunut tuomatta mitään tietoja rakastetusta pojasta. Hevossaaresta saapuneen pikku kirjelmän oli Agneta-rouva lukenut niin usein sekä hiljaa että ääneensä, että se nyt oli aivan kulunut sekä kyynelten vaalentama. Agneta-rouva koetti kyllä, kuten tavallista, salata "isältä" tuskansa ja levottomuutensa, mutta se ei onnistunut likimainkaan hyvin: ruukinpatruuna näki hänen tuskaannuksensa.
— Tiedätkös, rakas Kemner, — sanoi ruukin rouva eräänä päivänä, kun mies yllätti hänet hänen harjatessaan ja tuulettaessaan linnunkuva-parkoja, jotka hylätyssä yksinäisyydessään näyttivät varsin surullisilta, — tiedätkös, olen nyt melkein varma, että hän on hukuttanut itsensä siihen ihmeen Vetteriin! Voi, mitä huolia hän tuottaa minulle! Mutta jos hän jonakuna päivänä palaa, niin saat uskoa, että minä…
— Annan hänelle anteeksi hyvästä sydämestä! — puuttui puheeseen ääni ovelta — ja siinä nyt Agneta-rouva seisoi poikansa syleilemänä.