Näiden lyhyiden hetkien kuluessa oli Karl Augustin kasvoissa tapahtunut voimakas muutos; niissä ei palanut ainoastaan rakkauden, vaan myöskin epätoivon, raivon hehku sen johdosta, että täytyi lähteä ja jättää jumaloimansa olento kokonaiseksi pitkäksi vuodeksi toiselle. — Mutta ei, — huudahti hän lopuksi, — se ei saa käydä niin helposti! Tässä saattaa piillä joku ilkeä suunnitelma. Sinun isäsi, Almani, täytyy saada tietää kaikki — menen tällä hetkellä hänen luokseen, tuli mitä tuli.
— Ei, Herran nimessä, minun tähteni, Karl August, älä tee sitä, älä seuraa kiivauttasi — saamme sitä tuhansin kerroin katua. Isä on jo sanonut, että vaikka majuri kieltäytyisikin minusta, minä en… mutta pyydän sinua kaikesta sydämestäni, luota minuun, äläkä luule, että minä koskaan menen majurin vaimoksi! Etkö itse sanonut: "meidän tulee voittaa aikaa"?
— Mutta silloin en aavistanut, että kysymyksessä olisi vuoden pituinen ero… Kuitenkin, — Karl August koetti hillitä kiihtynyttä mieltään, — sinun tähtesi, sieluni, kaikkeni, tahdon syytöksiä tekemättä jättää hänelle sijan täksi vuodeksi, ja luottaa kaikessa, ymmärrätkö, kaikessa hänen kunniaansa; mutta tämän kauhean vuoden jälkeen — silloin minä tulen takaisin ja vaadin sinut. Ja nyt Alma, minä en tahdo pyytää sinua vannomaan uskollisuuttasi; sillä jos minä tarvitsisin muuta takuuta kuin minkä sinun huulesi minulle antavat, niin olisin rajattoman onneton: suudelmasi on valaa kalliimpi. Yhtä tahdon kuitenkin polvillani pyytää sinulta: älä suo hänelle mitään vapauksia, älä vähintäkään, sillä silloin tulen hulluksi; älä anna hänen koskaan suudella itseäsi, paitsi otsalle ja isäsi läsnäollessa.
— Älä pelkää, — vastasi Alma puolittain hymyillen, puolittain kyynelissä, — minä kyllä osaan pitää varani! Sitäpaitsi hän kyllä pysyy varsin isällisenä, jommoinen hän on ollutkin — siihen olen lapsuudesta alkaen tottunut. Ja nyt jää hyvästi! Luota kaikessa minuun!
— Jää hyvästi, sieluni rakastettu, elämäni, kaikkeni… Oi, älä unohda minua!
Alma kiertäytyi irti hänen käsivarsistaan. Mutta toinen veti hänet vielä kerran takaisin, ja sekunti kenties olisi muuttunut minuuteiksi, jollei ylijantimestarin ääni puutarhasta olisi huutanut Alman nimeä.
Karl August riensi pois, ja Alma oli pienen takaportin turvissa, kun isän käsivarret aivan paraiksi koppasivat hänet kiinni.
— Tiedät kai, — sanoi ylijahtimestari äänensävyllä, joka melkolailla erosi siitä, millä hän viimeksi oli tytärtään puhutellut, — että isä on liian vanha metsämies petettäväksi: kuka kiiruhtaa puiston läpi?
— Karl August, isä — majuri itse oli luvannut, että saisin ilmoittaa asian hänelle — ja sinähän hyväksyit sen myöskin, isä.
— Ahaa, vai niin, — keskeytti ylijahtimestari hieman mustasukkaisena, — tässä puhutaan jo majurista itsestään, Mutta tiedätkös, pikku ruusunnuppuni: on paras katsoa, ettei isä näe itseään velvolliseksi pitämään huolta sinun kunniastasi. Jos minä keksin lemmenkohtauksia, nyt — no niin, minun ei tarvitse sanoa enempää: näen, että me ymmärrämme toisemme! Mutta oli kysymyksessä soveliaan kirjeen laatiminen, jossa aioin auttaa sinua.