Kohta kun kirje oli sinetillä lukittu, asettui Alma ikkunan ääreen, levottomana odottaen luotsivanhimman tuloa. Mutta tämä viipyi niin kauan, että Alma pelkäsi tulevansa kutsutuksi pois, ennenkuin hänen "rakkaudenpostiljooninsa" näkyisi, ja meni itse puutarhan takaportille häntä tapaamaan.
Oli puolihämärä, ja suuret pyökit varjostivat niin täydellisesti sitä paikkaa, missä Alma seisoi, että hän tuskin saattoi eroittaa mitään edessään. Mutta hänen kuulonsa oli sitä terävämpi, ja pian hän kuuli lähenevien askelten äänen.
Luotsivanhin saapui, ja hänen sukkelat, pimeään tottuneet silmänsä huomasivat Alman heti aidan takaa. Mutta viittoilipa hän miten hyvänsä, ei mies ollut näkevinään, vaan jatkoi matkaansa kantaen suurta kalavasua niskassaan.
Sekaannuksissaan Alma astui pari askelta portin taakse juostakseen hänen jälkeensä, mutta samassa joku toiselta puolen tarttui nopeasti hänen hameeseensa — ja seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaat käsivarret sulkivat hänet.
— Almani, Jumala kai itse suosii meitä, koska tähän aikaan tulit ulos! — Nuori mies veti hiljaa kirjelipun toisen puoleksisuljetusta kädestä, kuiskaten: — Tämä jää sitten minun lohdutuksekseni — kerro minulle kaikki, mitä on tapahtunut!
— Oi, en uskalla jäädä! — huokasi Alma vavisten auvosta ja levottomuudesta.
— Mitä, Alma, rakastettuni — et uskalla vain muutamia hetkiä lohduttaa sitä, joka monta päivää on kärsinyt sinun tähtesi ja vielä useampia päiviä saa kärsiä! Oletko puhunut majurin kanssa?
— Se on kaikki kirjeessä — pyydän sinua, hyvä, kallis Karl August, anna minun mennä, sillä vuoteen, kokonaiseen vuoteen, en saa kuulua sinulle… lue, lue!
— Vuoteen? — huudahti Karl August ja kavahti kiivaasti taaksepäin. —
Oi, Alma, mitä olet tehnyt?
Karl August avasi kirjeen, ja viime kajastuksessa, jonka aurinko oli jättänyt taivaalle, hän luki tuomionsa ja sai muutamilla lisäkysymyksillä täydellisen tiedon kaikesta, mitä oli puhuttu ja sovittu.