— Niin, se on jo sovittu. Ja meidän täytyy olla hyvin sääliväisiä.
— Luonnollisesti, äläkä luule, vaikka se onkin asia, joka ei siedä paljoa puhumista, ettei isäsi ole sinulle kiitollinen uhrauksestasi, joksi sinä sitä sanot. Mutta kerran olet tunnustava todeksi sanani, että siitä tulee sinun korkeimman onnesi lähde… No, no, tyttöseni, ei enää mitään kyyneliä! Mutta minä tiedän niiden kuuluvan asiaan — meneppä siis yksiksesi hetkiseksi!
Kamarinsa yksinäisyydessä Alma lankesi polvilleen ja rukoili hartaasti Jumalaa, ettei tämä koetusvuosi kävisi hänelle ylen pitkäksi ja että pian tulisi joku sopiva tilaisuus ilmaista isälle majurin varma lupaus.
Hetket kuitenkin riensivät, ja ennen pitkää täytyi kirjeen olla valmis.
Alma otti paperin ja kynän, mutta käsi vapisi, eivätkä ajatukset tahtoneet selviytyä. Hän ei ollut koskaan kirjoittanut kellekään muulle miehelle kuin isälleen; ja hänelle kirjoittaminen, joka piti häntä omanaan — miten erilaista ja miten paljoa vaikeampaa se olikaan, kun hän nyt julkisuudessa kävi toisen kihlatusta!
Mutta kirjoittaa hänen täytyi; ja saadakseen tietää "rakkauskirjeen kaavan" avasi hän uudelleen sen, minkä äsken itse oli saanut, ja luki otsikon "oma Almani" monta kertaa peräkkäin.
Sana "oma" nimen edessä kuului kuitenkin liian tuttavalliselta, jonka vuoksi hän päätti jättää otsikon kokonaan pois. Itse alkua oli joka tapauksessa vaikea keksiä; ja kun monta alustelua oli revitty rikki ja poltettu, näki seuraava kirje vihdoin päivänvalon:
"Olen kyhännyt kymmenen kirjettä kykenemättä käsittämään, miten minun tulee kirjoittaa. Olen saanut kirjeesi ja painanut jok'ikisen sanan mieleeni, — sekä sydämeeni että ajatuksiini. En saa kuitenkaan lukea sitä kokonaiseen vuoteen, jolla aikaa minua sanotaan majurin morsiameksi; mutta minä osaan sen ulkoa, ja niinpä kertaan sitä aamusta iltaan ja illasta aamuun. Sitte vuoden kuluttua pääsen jälleen vapaaksi: majuri on luvannut sen kunniasanallaan, jos minä silloin — mistä ei ole ollenkaan epäilemistä — pysyn siinä vakaumuksessani, etten voi löytää onneani hänen kanssaan. Isä ei tiedä tästä mitään, mutta se oli ainoa keino, joka nyt oli käytettävissä hänen mielensä rauhoittamiseksi. — Ja joskin majuri mahdollisesti, huolimatta siitä, että minun suoruuteni oli täydellinen, jonkun verran toivoo koetusvuoden kuluessa, niin minulla on kuitenkin hänen kunniasanansa, että tulen hänen morsiamekseen ainoastaan nimellisesti ja että hän selvittää kaiken isän kanssa. Mutta voi, tällä ajalla me emme saa nähdä toisiamme emmekä olla missään yhteydessä! Oi, se on kauheata! Mutta, jalo ystävä, minä olen kuitenkin aina, aina
sinun Almasi.
J.K. Jollei tämä kirje ole sellainen kuin sen pitäisi olla, niin anna se anteeksi, — minä olen niin äskettäin johtunut rakastamaan, että minun on mahdoton ilmaista ajatuksiani siten kuin sydämeni käskee. Sinun oma Almasi minä kuitenkin olen, ja siksi jään kaikissa vaiheissa… Äläkä sure sitä, mihin olen suostunut järkevyydestä, en heikkoudesta. Sinun tulee uskoa, että se oli meidän ainoa pelastuksemme. Ja että majuri on poikkeus miehistä…"