— Entä isä? — virkkoi Alma hiljaa.
— Hän saa tietää olevasi kihlattu sillä ehdolla, että se ei tapahdu julkisesti ja että häistä ei puhuta vuoteen. Muu jää minun asiakseni. Luota minun rehellisyyteeni ja hienotunteisuuteeni.
— Kokonaan, — vastasi Alma. — Jos minä yhtään epäilisin, niin pitäisin sellaista sitoumusta syntinä ja se rikkuisi ennen aikojaan, mutta tapahtukoon nyt koetus. Tämän vuoden olen sydämessäni kihloissa kahden kanssa — tahi kenties oikeammin en yhdenkään.
XV.
— Olisiko neuvottelu jo loppunut? — kysyi ylijahtimestari naputtaen ovelle.
— Loppunut ja loppunut toivomuksen mukaan! — vastasi majuri, samalla kun hän hymyillen, joskin se lähemmin katsoen näytti kylmältä ja keinotekoiselta, avasi oven ja kutsui malttamattoman miehen sisään.
Alma seisoi keskellä lattiaa, ihmeellisen levollisena, eikä edes silmänluonnillakaan vastustanut majurin väitettä.
— Onko se mahdollista? — huudahti ylijahtimestari ja teki iloissaan erään kaikkein vallattomimpia ilmahyppyjään. — Sanonpa että ottakoot minut kaikki ylienkelit, jollei Kling ole Luojan kaikkein uskotuin mies! Sillä jollei hän olisi sellainen, niin ei hän vajaassa puolessa tunnissa olisi saanut oikullisinta pikku letukkaa, mikä koskaan on astunut päivänvarjon suojassa, tanssimaan oman pillinsä mukaan. Hei, lapset, olkaamme nyt hilpeät ja iloiset ja tietäkäämme, että Ombergiin tulee morsian — tule suutelemaan minua, tyttöni!
Silloin Alma painautui isänsä rinnalle; ja ottaakseen hänet paremmin vastaan ja saadakseen hieman tilaa kelpo majurille, ukko paiskasi molemmat uskolliset seuralaisensa, piipun ja espanjanruo'on, kauas sohvannurkkaan. Sydämellisen ilon ilme, joka kuvastui vilkkailla kasvoilla, kiusasi kuitenkin Alman omaatuntoa: hän tiesi, että asianlaita olisi ollut toisin, jos ukko olisi tuntenut totuuden; ja se puoleksi moittiva katse, jonka tyttö loi majuriin, sanoi hänelle sen, mitä hän halusikin nähdä, nimittäin että tytön hieno ja lapsellinen tunne kärsi siitä, että hän näki olevansa suhteessa, joka — mikäli majuri hiljaisuudessa uskalsi toivoa — kerran mahdollisesti tulisi luonnollisemmaksi.
— Kas niin, kas niin, — huudahti ylijahtimestari puristettuaan hetkiseksi molemmat rintaansa vasten, — älkäämme nyt enää olko narrimaisia! — ja hän pyyhki pois pari ilonkyyneltä, jotka olivat sattuneet harhaantumaan hopeoituneelle poskiparralle. — Mutta mikä kumma hautajaiskatse teillä on? — Ahaa, kyllä ymmärrän, ymmärrän… No, lapset, en tahdo olla suuriääninen enkä aluksi myöskään toivo, että sinäkään esiintyisit paremmin. Kautta sieluni, nouseehan jo yli ymmärrykseni, Almaseni, että olet mukautunut näin arvokkaasti. Nuori mies-parka, hänellä oli kyllä rohkeat ajatukset. Alman tulee kirjoittaa hänelle — vai mitä, veli?