— Kautta sieluni, kyllä he pian saavat tietää kaikkityyni! Kihlajaiskemut tulevat sitä kirpaisevammat… Mutta menkää, menkää, hyvät ystävät! — Ja tyytyväisenä muhoillen ylijahtimestari katseli majuria ja Almaa, vakuutettuna siitä, että majuri tällä kävelyretkellä — ensimäisellä, mitä hän oli koskaan ehdottanut pyytämättä tulevaa appeansa seurakseen — varmasti käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja päättäväisesti pyytäisi hääpäivän määräämistä.
Alma hengitti yhä helpommin joka päivä, joka lähensi merkitsevän koetusvuoden loppua. Aikoja sitten hän oli tekemällä luotsivanhukselle pari "satunnaista" kysymystä, saavuttanut sen varmuuden, jota hänen sydämensä kaipasi, ja sitten hän ei ollut laisinkaan epäillyt, että samana päivänä, kun majuri antamaansa lupausta pyhänä pitäen soisi hänelle vapauden, Karl August ilmestyisi esittämään jälleen hänen isälleen vanhat vaatimuksensa.
Tämä päivä oli juuri viimeisen kuukauden ensimäinen. Ja tuskin kuunnellenkaan viittausta, jonka isä äsken oli tehnyt vastaisista häistä, oli Alma kaikesta sielustaan antautunut toivon valtaan; kuitenkin hän piti omina tietoinaan kaikki iloiset viestit, joita se hänelle kuiski. Hän tahtoi odottaa, kunnes majuri puhuisi…
Alma oli kuvitellut mielessään, että majuri heti ja suoraan alkaisi puhua heidän välisen suhteensa vaikeudesta ja siitä vielä suuremmasta pulasta, jota tuotti asian oikea esittäminen ylijahtimestarille. Mutta majuri oli ääneti ja näytti vaipuneen heidän edessään ja ympärillään leviävän kauniin näköalan katselemiseen. Ja kumpaisenkaan mitään hiiskumatta vene liiti vuoren rantoja ja lähestyi yhä enemmän niitä kohtisuoria seinämiä, joiden sisällä ihmeelliset rotkot olivat. Ilta ei kaikenkaan ollut niin sanomattoman kaunis kuin se, jona Karl August kävi Rödgavelissa, mutta oli joka tapauksessa houkutteleva, ihana iltapäivä, ja suloisena kaikui majurin korviin Alman ehdotus, että soudettaisiin noihin vuorenpoukamiin.
Hänen sydäntänsä riemastutti, että Alma, joka matkan alussa ensiksi näytti leikilliseltä ja sitten aralta, nyt niin suurella luottamuksella antautui hänen seuraansa, vaikkakin he olivat yksin. Mutta, voi, milloinkaan ei kelpo majuri ollut hullaantunut siinä määrin kuin nyt; milloinkaan ei Alma ollut tuntenut itseään vähemmän yksinäiseksi kuin tänä hetkenä hänen kanssaan. Unohtaen, että majurilla täytyi olla jotakin sanottavaa, Alma oli kaikkine ajatuksineen ja tunteineen rakastettunsa luona; jokainen häämöittävä esine loihti näkyviin hänen kuvansa: hänen kanssaan hän teki huviretken Stocklycken tuoksuville niityille, hänen kanssaan hän istui vuoren pienessä huvimajassa, hänen kanssaan hän juuri nyt souti Rödgavelin pimeään holviin — eikö hän ollutkin niin runollisesti kuvannut Almalle ensimäistä sinne tekemäänsä matkaa.
Nauttien täysin siemauksin ja sulkien silmänsä kuunnellakseen, miten Vetterin vellovain vesien kaiku murtautui sisustan runsasta kivikerrostumaa vasten, antoi hän päänsä painua rinnalle. Hän ei edes muistanutkaan majuria. Mutta toinen huomautti pian läsnäolostaan.
— Mitä pikku morsiameni niin syvämietteisenä ajattelee?
Morsian, — kuinka pahasti tuo sana sorahtikaan Alman korvissa! Majuri ei ollut koskaan ennen käyttänyt sitä; ja Alma luuli, ettei sitä nytkään olisi tapahtunut, jollei tarkoituksena olisi ollut käyttää sitä jonkunlaisena keinona keskustelun alottamiseksi kuin itsellään syntyvänä.
"Niinpä minun tehtäväni on alottaa!" ajatteli hän, ja kohottaessaan silmänsä ja nähdessään majurin katseen sanomattoman tuskallista levottomuutta kuvastavana vastassaan, sai hän enemmän rohkeutta. Hänestä tuntui kuin Karl Augustin henki olisi Rödgavelin rotkossa liihoitellut hänen ympärillään, ja hän oli iloissaan siitä, että vaikea selvitys olisi tapahtuva paikalla, missä joku salainen ääni sanoi hänelle, ettei majurilla ollutkaan sitä ylivaltaa, jonka hän niin usein oli tahtonut omaksua.
— Mitäkö ajattelen? — hän vastasi. — Niin, pian joutuvaa ajankohtaa.