— Miten tarkoitat, Alma? — kysyi majuri hämmästyen siitä autuaallisesta mahdollisuudesta, että hän saattoi tarkoittaa heidän liittoaan.
— Voisinko tarkoittaa muuta kuin yhtä: meillähän on vain kuukausi jäljellä vuodesta, joka määrättiin minun koetusajakseni.
— Ja sinä, — sanoi majuri, äänessään epävarma sävy, jota tyttö ei ollut koskaan ennen kuullut, — pidät sitä vielä koetusvuotena — et kihlausaikanasi?
— En ole hetkeäkään lakannut pitämästä sitä muuna kuin saamani kunniasanan mukaisena: 'Jos', niinhän oli sopimus, 'jos vielä vuoden kuluttua…'
Majuri viittasi kädellään Almalle. — Hiljaa, hiljaa, Alma. Sinun ei tarvitse toistaa niitä sanoja, jotka minä varsin hyvin muistan, ja niitä en tänäpäivänäkään peruuta, joskaan sinä et ole täydellisesti pitänyt omaa sanaasi.
— Mitä — mitä olisin rikkonut?
— Olet nähnyt hänet jälleen; hän on vaikuttanut sinuun: se ei kuulunut sopimukseen!
— Se jälleennäkeminen — jos sitä edes siksi saattaa sanoa, ei ollut vapaaehtoinen! — sanoi tyttö hiljaa.
— Yhtäkaikki — sillä on ollut vaikutuksensa, kenties ratkaisevakin.
— Oi, ei, ei!