— Sanon, että olen kauan odottanut tätä! — vastasi ruukinpatruuna luoden merkitsevän silmäyksen poikaansa.
Mutta silloin Agneta-rouva puhkesi nauruun. — Lopeta jo riemuitseva huudahtelusi, rakas lapsi! — sanoi hän. — Sillä totta tosiaankin, näen isän katseista, että hän luulee sinun menettävän järkesi!
— Voi, isä! — huudahti Karl August ojentaen tälle kätensä, — kenties todellakin olen hieman hulluna, mutta se tapahtuu ainoastaan ilosta, pelkästä autuaallisesta ilosta. — Kuuleppa vaan… minussa on jo monta päivää kytenyt halu, joka taaskin tahtoi viedä minut — joskin liian varhain — matkalle. En kuitenkaan saattanut mitenkään hillitä itseäni; ja senvuoksi olen nyt aamupäivällä päättänyt lähteä taipaleelle, ensiksi illalla Lindaforsiin ja sitten aamulla edelleen. Mutta juuri kun epäröin, menettelisinkö kuitenkaan hyvin ja viisaasti ja seisoin tässä kääntäen kaikkityyni ylösalaisin, sälyttääkseni matkalaukkuni, huomaankin taakse kääntyessäni teidät, isä ja äiti! Isä, joka ei ennen koskaan ole käynyt täällä, tuli juuri tänään — oliko ihme, että katsoin sen onnelliseksi enteeksi, pidin päivän oikeana ja käynnin merkitsevän samaa kuin: "ota meidän siunauksemme mukaasi, se turvaa varmimmin onnesi!"
— Hm, hm! — sanoi patruuna puolittain nolona, puolittain liikutettuna. — Tein varsin tyhmän erehdyksen, mutta sen sinä varmaankin suot anteeksi vanhalle miehelle, joka ei ymmärrä uudenaikaista iloa! Mutta sinun aikomuksestasi — jos se on oikea, jota en epäile, sanon täydellä sydämellä: matkusta meidän siunauksemme evästämänä… ja sitä varten, ettei uusi kotisi sitä kaipaisi, tulin tänne!
— Eikä koskaan, — sanoi Karl August sydämellisesti, — ole kiitollisempi poika vastaanottanut hellempiä vanhempia. Vanhassa kodissa, — lisäsi hän, ja voimakas puna leimahti poskille hänen ajatellessaan menneisyyttä, — olin usein uppiniskainen ja itsepäinen; mutta täällä, tässä kodissa, jonka isäni hyvyys minulle antoi, sitten kun järki ja paremmat tunteet opettivat minut tuomitsemaan sekä sen väärän aseman, jossa minä ennen olin, että sen sekä tietojen että kokemuksen vajavuuden, joka minua vielä haittaa, ei minulle mikään saata olla ilahduttavampaa ja rakkaampaa kuin vielä kerran nähdä sinut ohjaamassa minua niissä monissa tapauksissa, joissa uuden kokemuksen täytyy pitää itseään onnellisena, saadessaan vanhasta tukea.
Agneta-rouvan kasvoilla virtasivat ilonkyyneleet, kun taas ruukinpatruuna koettaen tukahduttaa kyyneltä, joka tahtoi hiipiä hänen silmästään, sanoi: — Nyt, Karl August, poikani, ymmärrän sinua. Jumala siunatkoon sinua tästä hetkestä, parhaasta, minkä olen elänyt! Jos jäät pois pitkäksi aikaa, niin minä kernaasti kurkistan tänne ja ohjaan halusi mukaan sinun puolestasi… Ja katselkaamme nyt hieman huvilaa, tahi kuten minä sanon suurta huvimajaa — sillä joka tapauksessa se on nyt sellainen, — lisäsi hän hymyillen.
— Minä käsitän sen myöskin aina sellaiseksi, — vastasi Karl August opastellessaan onnellisia vanhempia puoleen ja toiseen. — Saatuani kaiken kuntoon arvelen, että Lindafors kaikissa olosuhteissa jää lämpimäksi talvikodikseni.
Nämä sanat riittivät tekemään onnen täydelliseksi, etenkin kun Karl pani erikoisen painon tärkeimmille sanoille "kaikissa olosuhteissa".
Tämän perhejuhlan jälkeen — joka sulatti ruukinpatruunan sydämen siinä määrin, ettei hän saanut moitteen sanaa huulilleen, joskin jokunen jäi niiden sisäpuolelle, Karl August läksi matkalle. Hän saapui pian Hevossaareen, asettuen sinne asumaan juuri samana päivänä, jona majuri ja Alma tekivät retkensä Rödgavelin rotkoon.
Eräästä puiston tuuheasta kohdasta, johon hän oli umpimähkään hiipinyt, oli hän nähnyt ja kuullut heidät; ja huomattuaan, että Kultakäpälä jätettiin jälkeen, turvautui hän ohimennen keinoon, joka tosin oli ylen uskalias, mutta ainoa, jolla hän voi saada sanan Almalle; hän kirjoitti muutamia rivejä lyijykynällä ja pisti pienen kokoonkierretyn paperilipun Kultakäpälän kaulanauhan alle.