— Teen sen siis nyt — mene!
Onnellisena päästessään näin vähällä Alma kiiruhti edeltäpäin; ja huulet yhteenpuristettuina, rypistäen kulmakarvojaan, keppi kainalossa ja piippu hyvää vauhtia heiluen edestakaisin ylijahtimestari tuli reippain askelin perässä, katsoen silloin tällöin taakseen ja pari kertaa mutisten: — Hitto tuota poikaa — juuri hän se oli, jonka minä iltapäivällä näin vilahtavan puistossa. Mutta odotahan, odotahan, kyllä olet turhaan heittänyt koukkusi!
Siitä hetkestä alkaen vakoilevat silmät vartioivat Almaa niin ankarasti, että hän pelosta tavata Karl Augustia ei uskaltanut mennä ovesta ulos. Mutta Karl August oli aikoja sitten kiinnittänyt itsensä Hjo'hon, missä hän joka ilta istui Vetterin rannalla, katsellen milloin valtavaa Ombergia, jonka helmaan hänen vastainen onnensa oli kätketty, ja milloin loistavaa juovaa, jonka pyhän Birgitan jalanjälki oli jättänyt sekä venäläisten kasakkain varjoja, jotka mustilla hevosillaan kiitivät yli Vetterin sinisen kalvon.
Siten vähitellen lähestyi ratkaiseva päivä…
XX.
Pilvinen taivas sateineen ja myrskyineen oli ensimäinen tervehdys, jonka Alma vastaanotti yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.
Ketään vierasta ei ollut nyt kutsuttu, mitään hyörinän kalistelua ei kuulunut keittiöstä, ei edes Neta-tädin äänikään kajahdellut eteisessä tahi portaissa: kaikki oli hiljaista, ikäänkuin päivällä ei olisi ollut mitään merkitystä.
Alma oli kauhuissaan, itki ja rukoili mitä palavimmin, samalla huokaillen: — Jospa jo olisi ilta!
— Hyvää huomenta, lapsi-riepu! — kuului vihdoin ovesta, ja Neta-neiti, kädessään pieni, mitätön kukkaseppele, astui makuusijan ääreen. — Katsoppa, — sanoi hän laskien seppeleen peitolle, — ota nyt se, koska et tahdo parempaa. Sinulle olisi muutoin soveltunut paremmin tänään kantaa seppelettä ja kruunua — silloin täälläkin olisi ollut toinen ääni kellossa.
— Onko täti nähnyt isää tänään?