— Olen niinkin, luulen kyllä nähneeni — vastikään kutsui minut soittokellolla niin kiivaasti, että luulin nauhan katkeavan! Nyt et saa puhua majurin etkä kenenkään toisenkaan kanssa, ennenkuin sinut kutsutaan sisälle, eikä se tapahdu aamiaiseksi, jonka ylijahtimestari tänään syö yksinään. Senjälkeen hän odottaa majuria — ja sitten lopuksi sinuakin, arvelen.
— Ja sillä aikaa, — valitti Alma, — minä menehdyn levottomuuteen! Ei ketään, jonka kanssa puhella, — jonka kanssa neuvotella — voi, miten kaipaankaan äitiä: hyvää, hellää äitiäni, — hän ei olisi kovuudella lykännyt luotaan tytärtään, hän.
— Ja teenkö minä niin? — kysyi Neta-neiti hiukan lempeämmällä äänellä. — Enkö tee enemmänkin kuin mistä kohtuudella saattaisin vastata, kun en puhu erästä asiaa, jonka sinä kai itse tiedät, joskaan et luule kenenkään muun tietävän.
— En ymmärrä, — sanoi Alma hiljaa.
— Vai niin, sinä et ymmärrä, että tuolla vanhalla luostarinröttelöllä on useampia korvia kuin luuletkaan… no, no, no, älähän keikahda kumoon! Koska olen voinut pysyä vaiti kokonaisen kuukauden, voin kai tänäänkin.
— Täti… täti! — Alma vapisi niin rajusti, ettei saanut suustaan sanaakaan.
— No, no, rauhoitu nyt — siellä ei ollut muita kuin sisäkkö-Sohvi, joka toisella puolella oli tapaamassa omaa hempukkaansa. Mutta minä annoin hänelle jokseenkin hyvät kengät, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Silloin Alman kasvot hehkuivat häpeän voimakasta punaa. — Vakuutan teille, täti, — sanoi hän, ja leimahtavaa ylpeyden tunne antoi voimaa ja elämää hänen sanoilleen, — minä vakuutan, että minä itse tänä päivänä sanon sen isälle! Ja silloin sekä hän että täti ja kaikki, jotka saavat sen tietää, huomaavat, ettei kellään ole oikeutta loukkaantua siitä tapaamisesta!
— Siunaa ja varjele, — huudahti Neta-neiti, ja löi hämmästyksissään kätensä yhteen, — miten topakaksi olet tänään tullutkin, lapseni — älä vaan tule hämillesi, kun joudut silmätysten isäsi kanssa!
* * * * *