— Kuulen, — sanoi ylijahtimestari, samalla kun antoi käden, jonka oli ojentanut tarttuakseen lasiin, verkalleen laskeutua, — minä kuulen, mutta veli ajatelkoon, mitä aikoo puhua.
— Olen jo ajatellut! Asianlaita ei voi, ei saa olla toinen: minun kunniani, minun sanani ovat panttina… minun täytyy lunastaa ne — tästä päivästä alkaen ovat Alman siteet katkaistut!
— Ahaa, suurkiitos, varsin mielenkiintoisia keksintöjä! — vastasi ylijahtimestari kylmänivallisesti samalla kun polttava verivirta syöksähti hänen kasvoilleen. — Veli on niinmuodoin ollut sitä mielipidettä, että minä olen mies, jonka kanssa saattaa leikkiä mielin määrin? Mutta sitä ei tehdä! Minun tyttäreni kättä ei pyydetä sitä varten, että se jälleen muitta mutkitta hyljätään — ei, hyvä herra, ja sen minä sanon, että silloin ei ole tunnettu, mikä on se mies, jota on niin karkeasti loukattu!
— Veli, veli, — sanoi majuri äänensävyllä, jonka syvä sydämellisyys jonkun verran hillitsi ylijahtimestarin rinnassa riehuvaa myrskyä, — tämä on liikaa! Älä tee minulle uhria vaikeammaksi kuin se on, vaan kuule minua kärsivällisyydellä — tee se meidän monivuotisen ystävyytemme tähden!
— Juuri sen vuoksi ei tämän hetken olisi pitänyt koskaan tulla.
— Sitä ei saattanut estää. Se on kuitenkin minun oma syyni, ainoastaan minun… veli muistaa varmaankin vuosi sitten vallinneet suhteemme? En saata antaa itselleni anteeksi, etten silloin heti päättävästi vetäytynyt takaisin. Mutta heikkous, heikkous — enkö silloin koettanut uskotella itselleni, että Alma uusissa olosuhteissa pian unohtaisi mieltymyksen, jota pidin ohimenevänä kuumeena. No, niin, veli: sillä hetkellä, jolloin pyysin saada olla kahdenkesken Alman keralla, houkuttelin hänet vuodeksi… koevuodeksi… tekemään sitoumuksen kerallani, ja jätin hänelle kunniasanallani oikeuden saada jälleen vapautensa siinä tapauksessa, että hänellä vielä tämän ajan jälkeen olisi silloin tuntemansa taipumus. Ehdotukseni näytti minusta silloin viisaimmalta — koska… koska, — lisäsi hän verkalleen, — olin hullu saattaessani uskoa, että vanhemman miehen rehelliset ja hellät huolehtimiset saattaisivat hävittää sen vaikutuksen, minkä nuoruus, kauneus ja rakkaus kerran ovat tehneet.
— Leikkiä niinmuodoin, ainoastaan leikkiä, — sanoi ylijahtimestari verkalleen, katkerasti, — leikkiä minun kerallani! Ja onko minun tyttäreni, jonka pidin lunta valkoisempana, onko hän vuoden, kokonaisen vuoden saattanut valehdella isälleen, joka kuitenkin niin lämpimästi, yli kaiken mitä kieli voi kertoa, on häntä rakastanut! — Hänen näin lausuessaan herahti kyynel hänen silmäänsä ja tuiman tuskan piirre kuvastui hänen ryppyiselle otsalleen.
— Herran nimessä, veli, — pyysi majuri hellyttävällä äänellä. — Älköön veljen viha, veljen suru kohdistuko häneen! Minä olen ohjannut hänet harhaan; minä olen nähnyt hänen suuren tuskansa, hänen vastahakoisuutensa, hänen ahdistuksensa ja — sanonko sen, veli… anna anteeksi, veli, että tuotan vielä enemmän kipua… sanonko sen suoraan, pelko, tuo kauhistava tunne, joka on niin arvoton olemaan lapsen ja isän sydämen välillä, se antoi Almalle rohkeutta mihin hintaan hyvänsä ostamaan itsensä vapaaksi isänsä vihasta.
— Heikkoutta se oli, viheliäistä, halveksittavaa heikkoutta! — huudahti ylijahtimestari; mutta hänen äänessään ei ollut tuota kiivasta kuohuntaa, joka tavallisesti ennusti myrskyä: siinä oli kumeasti suhisevan tuulen ääni, joka katkee kesken kaikkein raivokkainta rynnistystään.
— Veli, minä houkuttelin, syy oli minun!