— Niin oli, — lisäsi ylijahtimestari, verkalleen saavuttaen tavallisen määrätyn mielenmalttinsa, — ja veljen velvollisuus on korjata paha.
— Juuri sitä minä sydämestäni ja sielustani toivon!
— Toivo siten, kuin miehelle sopii! Teemme leikistä toden; hänen täytyy vielä, niin, hänen täytyy tulla veljen puolisoksi!
— Heitä tämä mieliharha! — pyysi majuri lämpimästi ja hartaasti. —
Se on mahdotonta: hänen sydämensä on peruuttamattomasti luovutettu.
Veli ei saata tahtoa hänen onnettomuuttaan. Ja ajatteleppa
vastuunalaisuutta… ajatteleppa sitä niin kauan kun on aika!
— Minä teen sen! Minä tiedän mikä on hänen onnensa ja onnettomuutensa, paremmin kuin hän itsekään… Jätä minut, majuri, jätä minut! Tahdon selvittää ajatukseni; tahdon puhua tytön keralla; tahdon nähdä saattaako hän katsoa minua silmiin!
— Veli, veli!
— Veli, veli — hiton pitäisi olla veljen veli eikä minun, kun veli panee toimeen tuollaisia hulluinhuoneseikkailuja! Mutta jollen minä tule veljen apeksi kaikella asianmukaisella kunnialla, niin — on mennyttä sekä vanha ystävyys, että myöskin se kunnioitus, jonka olen lahjoittanut veljelle… mene nyt, mene ja salli minun koota ajatuksiani!
Ylijahtimestari kulautti pari viinilasillista, hieroi otsaansa, heittäytyi sohvalle, mutta nousi jälleen ylös ja asettui keskelle lattiaa odottaen tytärtään.
XXI.
Ovi aukeni hiljaa. Alma astui kynnyksen yli. Silmät, jotka olivat luodut lattiaan, todistivat hämminkiä, mutta samalla mitä nöyrintä rukousta lempeyteen.