— Tule esille, lapseni! — sanoi ylijahtimestari, ei lämpimästi, ei kylmästi, mutta mitä suurin alakuloisuus äänessään.
Alma kohotti katseensa. Hänen silmissään oli kirkkaat kyyneleet; ne tipahtivat yksitellen isän kädelle, kun tytär syvään kumartuen painoi sen huuliaan vasten.
— Minulla on sinulle puhumista, tyttäreni; mutta pyydän ettet vastaa lapsen tavoin, joka joka hetki pelkää vitsaa; vaan avoimesti, kuten tyttären tulee hänen puhuessaan ensimäisen ja parhaan ystävänsä kanssa!
— Oi, isä, mikä hyvyys! — änkytti Alma, hämmästyneenä vaipuen polvilleen; — en ole sitä ansainnut — tunnen, etten ole sitä ansainnut!
— Siitä olen minäkin vakuutettu, — vastasi ylijahtimestari kohottaen hänet ylös; — mutta se mikä ei ole tapahtunut, saattaa vielä tapahtua: katuvaiselle, hellälle tyttärelle on isä aina valmis antamaan anteeksi, tottelemattomalle… mutta sinä et kai enää tahdo lukeutua sellaisiin — suo minun uskoa se, Almani!
— Ah, isä, minä…
— Kas niin, kas niin, mitäs äsken sanoin: suo minun päästä näistä huokauksista äläkä enää huutele "ah" ja "mutta", kyynäränpituisin keskeytyksin — puhu selvästi!
— Juuri sitä haluan, isä!
— No, hyvä, no alkakaamme: — Piditkö itseäsi tehdessäsi sitoumuksen majurin kanssa ja tunnustaessasi minulle, isällesi, itsesi hänen morsiameksensa, — piditkö itse itseäsi jonakin muuna?
— Pidin itseäni pakosta häneen vuodeksi sidottuna, sidottuna hänen morsiamekseen nimellisesti. Huomasin myöskin pian, että hän uskoi pakon vuoden kuluessa muuttuvan vapaaksi tahdoksi, mutta niin ei käynyt.