— Hyvä, olkoon niin. Mutta toivon, ettet kuitenkaan kuvittele mielessäsi sen muuttavan rahtuakaan asiaa ja sitä suunnitelmaa, jonka olen viitoittanut sinun tulevaisuudellesi?
— Toivon, isä, sitä toivon sydämeni pohjasta, ja vieläkin suuremmalla syyllä, kun majuri tänäpäivänä antaa minulle vapauteni!
— Tahtoi, aikoi antaa sinulle vapautesi! — oikaisi ylijahtimestari. — Hän teki tosiaankin varsin vakavia yrityksiä siihen, mutta et kai suurestikaan ihmettele, kun sanon sinulle, etten minä ole se mies, jolle saa tehdä pilaa kunnia-asioista! Hän on pyytänyt sinua vaimokseen, sinä olet ilmaissut olevasi halukas siksi tulemaan, ja niinmuodoin minä en salli minkään romanttisen kujeen häiritä parasta suunnitelmaa, mille konsanaan olen iloinnut!
— Isä — huudahti Alma syvästi kiusaantuneena — asia ei saata olla niin; itse majurikin peruuttaa kosintansa!
— Sitä en ihmettele, kun hän näkee sen tällä tavalla palkituksi. Mutta jos sinä, Alma, kuten minä äsken, olisit nähnyt tuon kunnollisen, rehellisen ja voimakkaan miehen, surun ja katkeran kaipuun masentamana, tyytymättömänä itseensä ja koko maailmaan, hylkäävän toivonsa ja ilonsa ja kerjäläisen tavoin lähtevän sen taivaan ovelta, jonka hänen liian arka kunniantuntonsa itse sulki; jos olisit nähnyt sen, Alma, jos olisit kuullut miten lämpimästi hän puolusti sinua, miten hellästi hän rukoili puolestasi, niin en saata uskoa, että olisit sellainen kivisydän, ettet olisi tullut liikutetuksi! Jotakin aivan toista on kuitenkin miehen syvä, vakava ja hiljainen suru kuin nuorukaisen myrskyävä ja helposti ohimenevä tuska.
Almaan teki vaikutuksensa isän äänen huomattavan hento sävy. Ylijahtimestarilla oli suuri vaikutusvalta, kun hän äänellään kykeni ilmaisemaan syvimpiä tunteitaan. Hän teki Almaan tällä hetkellä voimakkaamman vaikutuksen kuin koskaan ennen; hän huomasi sen ja lisäsi: — Alma, sinä tuotat minulle suurimman surun mitä minulla on eläissäni ollut — sinä lasket isäsi hautaan, jollet täytä hänen toivomustaan!
— Oi, isä, isä, laske minut ensiksi sinne! — pyysi tyttö ja puhkesi itkuun, niin kiivaaseen, niin rajuun, että ylijahtimestaria kauhistutti se epätoivo, joka oli koko hänen olemuksessaan… — levätkäämme kernaammin siellä molemmat — mutta anna minulle anteeksi, oi, anna minulle anteeksi, muutoin en saata elää enkä kuolla!
— Älä itke, Alma lapseni, rakas, pikku Almani, älä itke — eihän isäsi ole mikään tyranni! — ja sydämellisesti ja kauan syleillen isä sulki vapisevan tyttären rinnoilleen… — Mutta kuule nyt minun menettelytapani vaikuttimia; sillä tällä hetkellä tulee Alman ja hänen isänsä sydämen välillä olla täysi luottamus — kuule rauhassa ja ymmärryksellä!
— Minä kuulen! — kuiskasi Alma; ja istuen isän vieressä hän kuunteli yhä kasvavassa jännityksessä hänen huuliltaan lähteviä sanoja:
— Hento, ruumiiltaan ja sielultaan hento nainen, Alma, tarvitsee elämänsä tärkeimmässä askeleessa vanhemman, vakavan seuralaisen — seuralaisen, joka juuri sen vuoksi, ettei itse enää ole nuori, tuntee itsensä tyytyväiseksi, niin, onnelliseksi, ihastuneeksi, kun vain hyvä, lempeä lapsi, nuori, ystävällinen puoliso hymyilee ja leikkii hänen ympärillään. Sinä, Almani, joskin sinä jonkin kerran, erikoisissa tilaisuuksissa, voit olla hieman ryhdikäs, olet kuitenkin tuollainen hento olento. Sinä, lapseni — olen sanonut, että puhuisimme suoraan tällä hetkellä — joskin olet kaunis, miellyttävä ja rakastettava, et ole suinkaan saanut runsaasti järjenlahjoja. Minulle tekee kipeää sanoa tätä, ja näen poskillasi tapahtuvasta värivaihtelusta, että sinun laitasi on sama sitä kuullessasi; mutta totuus on totuus. Minun vakaumukseni on nyt se, että sinä eläessäsi yhdessä kunniallisen ja kelpo majurimme kanssa et koskaan kaipaisi näitä älyn korkeampia etuja, kun sinä taasen miehen kanssa, jolla on erilainen luonne, terävämpi katse, lyhyesti sanoen syvät, voimakkaat tunteet, mielikuvitusta ja runoutta j.n.e., kaipaisit niitä varsin paljon.