Ylijahtimestari pysähtyi hetkiseksi, jolloin hän kädellään hiveli Alman kumarassa olevaa otsaa. Senjälkeen hän jatkoi:
— Kun kuherruskuukaudet ovat menneet ja niiden keralla ensimäinen rakkaudenhuuma, hakee jälkimäinen mies toisenlaisia aarteita kuin lapsellisen kauneuden ja lapsellisen sopertelemisen pikku viehätyksiä; hän tahtoo puolison, joka saattaa käsittää, ymmärtää ja seurata häntä, itse jutella ja keskustella hänen kanssaan, kun hän väsyneenä päivänsä työstä palaa jälleen kotiin. Mutta kun hän hyvinkin pian surukseen huomaa, ettei toinen sellaiseen kykene, kun vaimo silloin salaisella hämmästyksellä näkee, miten mies vetäytyy syrjään, ja huomaa hänen tehneen havaintoja, jotka vahingoittavat hänen rakkauttansa — miten käy silloin: salainen kärsimys, vaikea masentuminen kalvaa vaimon sielua; hän huomaa, ettei hän enää ole miehelleen kaikki kaikessa, ja mitättömyytensä tunne tekee hänet yhä alakuloisemmaksi ja araksi, saattaa hänet kykenemättömäksi käyttämään niitäkin viehätyskeinoja, joita luonto on hänelle antanut. Vakava suru on mato, joka kalvaa elämän kukkaa. Nainen menettää kauneutensa, sen mukana erään mahtavimpia aseitansa, joita hänellä on ollut; sen tuottama epätoivo vähentää hänen olemuksensa viehätysvoimaa, hyvyyttä ja rakastettavaisuutta, ja kauniista, ujosta, nuoresta, leikillisestä tytöstä on tullut ruma, tyytymätön, luulosairas vaimo, joka ei kykene tekemään omaansa eikä miehen elämää iloiseksi!
— Isä, isä, — huudahti Alma ja kohotti hehkuvat kasvonsa, — sopiiko tämä kuva minuun — olenko minä tyhmä, yksinkertainen, avuton olento?
— Et mikään niistä, lapseni, sinä olet lahjoiltasi vain keskinkertainen; ja jos olisit antanut minun rauhassa lopettaa kuvaukseni, niin olisin sitten näyttänyt sinulle, että juuri ne ominaisuudet, joita sinulla on, olisivat kehittyneet sinussa — jos olisit mennyt naimisiin majurin kanssa, — miehen, joka on tasainen, levollinen ja perin rehellinen ja joka koko elämänsä olisi sinua käsillään kantanut, — puhtaimmaksi ja korkeimmaksi onneksi, onneksi, jonka kestävyys ei olisi häiriintynyt. Itse intohimottomana, tyynenä, lempeämielisenä ei hän olisi koskaan pyytänyt sinulta mitä itse ei olisi tarvinnut, ja sinä olisit lisännyt niiden harvain, mutta onnellisten naisten lukua, jotka täyttäessään hellän puolison ja äidin velvollisuuksia, ympärillään paras mitä elämällä on, kunnioitus ja hyvinvointi, eivät joudu tuntemaan senlaatuista nöyryyttävää köyhyyttä, jonka tietoisuus avaa sen haudan, mihin moni nuori nainen on nähnyt elämänsä onnen vaipuvan… Ja nyt, Almani, olen sanonut kaiken. Ajatteleppa, että isäsi, jonka katse on seurannut sinua varhaisimmasta lapsuudestasi, täytyy tuntea sinut paremmin kuin itse tunnet itsesi — ja huomaa nyt, mitä hän on tahtonut, mitä toivonut: huomaa, ettei hänellä koko maan päällä ole pyhempää ja lämpimämpää toivomusta kuin että näkisi sinut onnellisena!
Muutamia hetkiä isän vaiettua Alma istui hiljaa. Jo aikoja sitten oli hänen poskillaan palanut tumma purppura, hänen silmissään oli loistanut voimakas ja vilkas tuli. Nyt hän kohosi ylös, laski kätensä isän käteen ja sanoi levollisesti, mutta varmasti: — Suo minulle anteeksi, isäni, mutta minä… minä tohdin uskoa, että lausuntosi tahi ainakin osa siitä on johonkin määrin erehdyttävä!
— Mitä sanot, Alma? — kysyi ylijahtimestari ja katsoi hämmästyneenä tyttöä silmiin: — erehdyttävä?
— Niin, isä, en ole koskaan ennen tuntenut sitä mitä tässä hetkessä tunnen, mutta jokin minussa nousee sanojasi vastaan, isä, ja vakuuttaa minulle, etteivät ne sovellu minuun; ja nyt, jos sallit, isä, tahdon minäkin sanoa, miksi liitto majurin kanssa, kaikissa oloissa — vaikka en olisi tuntenutkaan Karl Augustia — olisi tullut minulle ylen vastenmieliseksi… ajatteleppa, isä, vaan nuorta tyttöä, joka ei ole lahjoiltaan niinkään keskinkertainen, mutta joka ensimäisistä lapsuusvuosistaan alkaen on tottunut konemaiseen tottelemiseen, tottelemiseen, joka ei ole koskaan antanut tilaa tahi aavistustakaan oikeaa tahi väärää koskeville ajatuksille eikä edes minkäänlaista ajatuksenvapautta: jos tämä tyttö nyt vähitellen alkaa tuntea, että hänelläkin on jotakin arvoa, että hänenkin pitäisi osata tuntea, ajatella ja menetellä omin neuvoin, niin hänen ensimäinen ja hartain halunsa on se, että hän, jos hänen on erottava isästä, jota hän on niin sydämellisesti rakastanut, silloin saisi seurata miestä, joka antaisi hänelle, ei ainoastaan vaatteita ja ruokaa ja pitäisi ystävällistä huolta hänen pikku huviensa ja oikkujensa tyydyttämisestä, vaan myöskin ennen muuta tulisi hänen rakkaimmaksi seurakseen, mutta yhtäkaikki ei olisi häntä niin paljoa korkeammalla, etteivät he voisi kohdata toisiaan kaikilla niillä aloilla, joilla miehen ja naisen ymmärryksen ja tunteen tulee olla tasapainossa.
— Mistä, Herran nimessä, — huudahti ylijahtimestari keinuen tuolilla edestakaisin, — olet saanut kaiken tämän, tyttö?
— Olen saanut sen yksinomaan omasta tunteestani, isä. Mutta milloin, isäni, olisit huomannut, että Almasi olisi ymmärtänyt muuta kuin totella, leikkiä ja hyväillä: minähän en ole koskaan muulloin paitsi tänään, kun sinä itse avasit tien, uskaltanut avoimesti lausua ajatustani. Mutta, isä-kulta, anna minulle vapaus ja oikeus siihen — ja silloin saat nähdä, etten minä ole se nuori nainen, jota sinä kuvailet, vaan että minä tahdolla, tunteella, käytöksellä ja ymmärryksellä kyllä koetan pitää kiinni siitä miehestä, jonka olen valinnut. Jos minä sen sijaan pakosta tahi houkutuksesta tekisin sen synnin, että antaisin kunnialliselle miehelle käden ilman sydäntä, niin olisin ollutta ja mennyttä, silloin kuihtuisin ja kuolisin kuin köyhä, tallattu kukka, ja niinmuodoin tuottaisin itseeni luottavalle miehelle elinkautisen katumuksen kotoisen ilon asemesta. Olisiko se hyvä, isä?… Ei, hyvä se ei olisi, sillä minun täytyy lopettaa tunnustamalla, etten luule itsessäni olevan luonnetta kestämään pilalle mennyttä elämää.
Ylijahtimestarin kasvoilla oli pitkän aikaa taistellut valtava mielenliikutus; mutta sinä hetkenä, jona Alma lakkasi puhumasta, sanoi hän melkein hennolla äänellä: — Tule syliini, lapsi! Sellaisena sinun olisi pitänyt esiintyä aikoja sitten — olen tyytyväinen sinuun, Alma, hyvin tyytyväinen. Jumala katsoo tahtoon: sinun hyväsi oli kuitenkin joka tapauksessa aina minun päämääränäni.