— Ja nyt… — änkytti Alma, nojaten polttavan poskensa isän poskeen.
— … saamme ajatella asiaa, ennenkuin toimimme, lapseni! En anna tämän jälkeen suorastaan kieltävää vastausta, mutta minunkaan ikäisenäni ei kernaasti luovuta, kaikkein vähimmin väkivaltaisesti, lempiajatuksestaan… Koetan keksiä jonkun keinon, joka saattaisi sovittaa meidän kaikkien tunteet. Mutta nyt, lapseni, jätä minut rauhaan — — olet todellakin saanut minut vakuutetuksi siitä, ettet ole se, miksi olen sinut kuvannut: ja niin iloinen olen siitä, että olen tehnyt yhdeksäntoista vuoden pituisen erehdyksen, että tästä hetkestä alkaen annan sinulle täyden vapauden avoimesti lausua ajatuksesi kaikista asioista.
— En käyttäisi sitä väärin, isä! — sanoi Alma, nöyrästi suudellen isänsä kättä, jolle vierähti muutamia kyyneliä. — Sillä koskaan en ole samassa määrässä kuin nyt tuntenut halua tottelemisella ja sanomattomalla hellyydellä ansaita rakkauttasi, isä.
— Hyvä, hyvä, lapseni — luulin, sieluni kautta, että juuri tänään tapahtuisi jotakin erittäin merkillistä. — Ylijahtimestari ajatteli repeter-kelloa, jonka vetämisen hän ensimäisen kerran niin moniin vuosiin oli unohtanut.
Niin, ja mitkä vallankumoukset hänen valtakunnassaan olivat tapahtuneet parin tunnin kuluessa: majuri hylkää kihlauksen, Alma heittää pois vanhan ihmisen ja tulee uudeksi — ja hän itse saa selville, että hän yhdeksäntoista vuoden ajan on ollut erehdyksessä oman tyttärensä luonteesta!
Saman päivän iltapuolella oli ylijahtimestarilla, kun hän koko ajan oli ollut sulkeutuneena omaan huoneeseensa, majurin kanssa pitkä ja tuttavallinen keskustelu — mitä se kosketteli, siitä ei kukaan tiennyt mitään. Mutta molempain ulos tultua loisti sydämellinen rauha ja sovitus heidän silmissään ja olemuksessaan, ja sen ohella ylijahtimestarin katseessa ja silmänvilkutuksessa oli jotakin, mikä ennusti hyvää tuulta, hyviä ehdotuksia.
— Onko Alma nyt tyytyväinen? — kysyi majuri hellällä, mutta varmalla äänellä heidän erotessaan illalla.
Alma ei uskaltanut vastata, mutta puristi majurin kättä tavalla, joka vakuutti hänelle, että hän todellakin oli sitä… Hän näki kyynelten kimaltavan majurin silmissä.
XXII.
Seuraavana päivänä ylijahtimestarin talossa sattuneen tapauksen jälkeen saapui Karl August, joka yöllä oli purjehtinut Hjo'sta Ombergiin ja oli nyt noin puolisen tuntia vaeltanut kruununpuistossa. Juuri hänen suunnitellessaan, miltä kannalta hän päivän aamuvierailulla ottaisi ylijahtimestarin, hän aivan odottamatta seisoi tämän edessä.