— Ahaa, hitto vie — päivää, herra ruukinpatruuna, onko Ombergilla jälleen kunnia saada vastaanottaa teidän vierailunne?
— Tällä kertaa, — vastasi Karl August syvään ja arvokkaasti kumartaen, — ei vierailun aiheena ole suinkaan vuori: aioin juuri ottaa vapauden tulla luoksenne, herra ylijahtimestari, teidän omasta kutsustanne!
— Mitä hittoa? — huudahti ylijahtimestari keikauttaen kiivaasti päätään taaksepäin ja temmaten piipun suustaan. — Puhutte enemmän kuin tiedänkään. Olisi hauskaa kuulla, milloin tämä kutsu on annettu!
— Samana päivänä, jona minulla vuosi sitten oli onni saada päivälliskutsunne. Portilla erotessamme suvaitsitte te, herra ylijahtimestari, lausua: "tulkaa takaisin ensi vuonna, niin pidämme kaikki paratiisin portit seposeljällään!"
— Niin, niin, niin, hitto vie, minä muistan nyt — ja koska kerran olen sattunut kutsumaan, on kai kohtuullista, että herra ruukinpatruuna saakin pitää kutsun hyvänänne, joskin, jos meidän olisi tehtävä tilit keskenämme, tuo ylimääräinen paratiisiin tunkeutuminen olisi rangaistava ikuisella kartoituksella… Mutta leikki sikseen, tahdon kuitenkin sanoa teille, herra ruukinpatruuna, että tämä edeltäpäin arvaamaton taipuisuus minun puoleltani ei merkitse samaa kuin että ottaisin teidät, hyvä herra, avosylin vastaan ja pyytäisin teitä, hyvä herra, pitämään hyvänänne tyttäreni, vaikkakin minä majurin kautta, joka ei ole säästänyt mitään vaivoja saadakseen selville teidän olosuhteitanne, herra ruukinpatruuna, — varsin hyvin tunnen sen, että olette arvossapidettyä sukua ja rikas mies ja kunniallinen mies. Sanalla sanoen: minä pohdin päässäni ehdotusta, joka saattaa tehdä mahdolliseksi, huomaatte kai mahdolliseksi, että te, herra ruukinpatruuna… kuitenkin minun olemattani siihen erikoisen tyytyväinen… voitte kohtalon sallimasta päästä vävykseni.
— Jo tämä on paljoa enempi kuin olen uskaltanut uneksia, — vastasi Karl August teeskentelemättömällä ilolla. — Ja miten suuresti siunaankin tätä kohtaloa!
— Sitä en suinkaan epäile. Mutta tarvittaneen jotain muutakin kuin paljasta siunaamista. Tyttöä, Alman kaltaista, ei voiteta tyhjällä — tyttöä, hyvä herra, jolla on kauneutta, sydäntä, hyvyyttä ja pää, herra, pää; tehkää hyvin ja huomatkaa, ettei sellaista tyttöä löydetä maantieltä — hänet on ansaittava, täytyy suoraan hänen kilpakosijansa silmien edessä kaikella kunnialla ja yleisen suosion vallitessa taistella hänen omistamisestaan.
Karl August tunsi tosin jonkun verran ällistyvänsä tästä tiedosta; mutta hän kiinnitti huomionsa ainoastaan yhteen asiaan. — Kilpakosija — toisti hän — luulin uskaltavani toivoa, ettei minulla enää eilisestä alkaen ollut sellaista!
— Oliko niin, — vastasi ylijahtimestari, ja sydämellinen, vahingoniloinen vilkkaus kuvastui hänen silmissään, — silloin valitan, että minun täytyy päästää teidät, herra ruukinpatruuna, miellyttävästä erhetyksestänne ja ilmoittaa, ettei asianlaita suinkaan ole se — ah, ei, ei! Kunnianarvoisa majurimme, aina kunnian vaatimusten orja, antoi kai Almalle lupauksensa, mutta se ei ole estänyt häntä tänään minun tukemanani alkamasta kosintaansa uudelleen. Käytte siis nyt, herrat, molemmat kosijoista, ja kohtalo teidän taitavuutenne yhteydessä saa ratkaista, kumpi voittaa itselleen — Ombergin morsiamen.
— Kiitän Jumalaa ja herra ylijahtimestaria suosiosta, — vastasi Karl August, epävarmana siitä, oliko kuulemansa pilaa vai totta, — että taitavuus saa tärkeässä taistelussa yhtä hyvän sijan kuin kohtalo! Viimeksimainittua en enää uskalla kutsua avukseni, kun se jo on ollut minulle siksi suosiollinen; mutta taitavuuden tahdon saavuttaa mitä suurimmassa määrässä… Milloin herra ylijahtimestari suvaitsee antaa lähemmät tiedot?