Tidanäsistä erotessaan tuli Viktorinelle kyynel silmään vain Ulla tädin äidillisessä syleilyssä.
XVI.
ELÄMÄ BLOMBO'SSA.
Blombo ei ollut mikään luonnonkauneudesta osattomaksi jäänyt maatilkku; ja siinä voi elää vallan hyvin, kun vain oli jotain, mistä elää.
Paikka oli runollisen ihana, ja huoneissa oli vielä hienouden leima, jota Wilhelmin kauniit huonekalut puolestaan yhä lisäsivät.
Ja niin eli nuori parimme aivan erinomaisesti, niin kauan kun äidin kinkut, makkarat, hanhenrinnat ja lihakimpaleet kestivät.
Viktorine rikkoi ja vatkasi munia munakokkeliksi, sillä aikaa kun Wilhelm laittoi tulen ja auttoi häntä pannen pannun tulelle — sillä ei tahdottu rasittaa taloutta pitämällä muuta palvelijaa kuin pieni juoksutyttö lypsämässä ja hoitamassa lehmää, jonka Ulla täti oli lahjoittanut heille, ja laittamassa aamiaista kolmelle espanjalaiselle kanalle, jotka sotakamreeritar oli antanut miniälleen.
»Oi, hyvä Jumala», sanoi Viktorine, kun päivällispöytä oli katettu laskotettuine ruokaliinoineen ja tuoreine kukkineen, »oi hyvä Jumala, kuinka vähän tarvitaan elämiseen, vieläpä onnellisena elämiseen — tämähän ei maksa mitään!»
»Ei… mutta kun se loppuu?» huomautti Wilhelm vähän miettiväisenä.
»Me säästämme, ja sittenhän jää kanat ja lehmä jälelle ja sinun asianajosi, jota aiot ruveta harjoittamaan.»