Kertomuksemme alkaa kauniina ja raikkaana sunnuntaiaamuna maalla.
Odottaen papinsoittoa siirtyi kirkkomäelle kokoontunut yleisö vähitellen eri ryhmiin.
Herrasnaiset, jotka olivat lyöttäytyneet eri seuraksi, tarjosivat toisilleen hajuvettä ja pikkujuoruja, kun taas talonpoikaisnaiset — myöskään halveksimatta viimemainittua — antoivat vanhan kelpo ruotsalaisen, pienillä sokeripaloilla ja aniksilla täytetyn rasian ystävällisesti kulkea ympäri seuruetta.
Keskusteluaine näissä eri ryhmissä oli kuitenkin sama.
Erotuksena oli ainoastaan se tapa millä mielipiteet lausuttiin.
»No kas, sitäpä saattaa sanoa onnelliseksi naimiskaupaksi!» huudahti rouva A., tarjoten rouva B:lle hajuvettä.
»Oikea onnenpotkaus, rakas ystävä, ja ellen erehdy, tuli se oikeaan aikaan — ainakin sanoo minun mieheni niin.»
»Jos hän sanoo niin, ystävä kulta, niin on asian laita epäilemättä siten. Kruununnimismies tietää niin suunnattoman paljon; hänelle uskotaan varmasti enemmän asioita kuin hän toivookaan.»
»Mitä joutavia», vastasi nimismiehen rouva ylhäisen välinpitämättömästi. »On hauskaa voida auttaa naapureitaan kreivistä torppariin asti; ja jos mieheni jossain tilaisuudessa — jota en suinkaan väitä — on onnistunut tekemään kamreeri Reinerille jonkun suuremman ystävyydentyön, niin toivoakseni tämä nyt piakkoin hyvittänee sen.»
* * * * *