Hän alkoi ottaa pois koristeen toisensa perään. »Mitä tarkoitit kiittämisellä?» kysyi Wilhelm, joka, nojaten käsivarttaan sohvatyynyyn, seurasi vaimonsa nopeita liikkeitä.
»Tarkoitin! — Minähän kiitin sinua siitä, että välitit minusta.
Tahdotko että otan pois kaikki… hiuskoristeenkin?»
»Se on todellakin hyvin mauton!» vastasi Wilhelm lempeämmällä äänellä.
»Mutta sinä kaipaisit sitten koristeitasi.»
»En, niistä on vain vaivaa.»
»Miksi sitten käytät niitä niin paljon?»
»En tiedä. Olen saanut niin monta äidiltä ja isältä, ja muutkin käyttävät tavaroitaan.»
»Mutta sano minulle, Viktorine, oletko koskaan ajatellut, pukeeko se sinua, kun olet niin liiaksi koristettu!»
»En, sitä en ole koskaan ajatellut… Mutta kello on kohta seitsemän — etkö tahdo ruveta…»
»Nuo tyhmät illalliset ikävystyttävät minua aivan. Mutta koska sinä voit elää vain sillä tavoin, niin saan kai minä laahautua mukana. Lapsi rukka, sinä olet mennyt naimisiin saadaksesi miehen, joka voi kulettaa sinua vierailuilla.»
»Vai niin, senkö takia minä olen mennyt naimisiin. Entäs sinä sitten?» kysyi Viktorine epäröiden.