Mutta vasta kun hän näki Wilhelmin veltosti hämmästyen nousevan sohvalta, jossa hän puoliavoimin silmin makasi ja tupakoi, vasta kun hän näki miehensä, valon ja hänen ojennetussa käsivarressaan olevien loistavien koristeiden häikäisemänä, pitävän kättään silmiensä edessä — sai hän sanoneeksi:
»Pelästyitkö?»
Säälivä, täytyy sanoa melkein halveksiva hymy väreili nuoren aviomiehen huulilla, kun hän suuntasi katseensa vaimoonsa.
Hän ei koskaan ollut nähnyt tätä niin peräti mauttomana.
»Mitä varten olet koristanut itsesi tuolla tavoin?» sanoi hän jurommin kuin oikeastaan tahtoikaan.
Hän oli sitäpaitsi valinnut mukavimman osan, nimittäin pitää mahdottomuutena vaikuttaa vaimoonsa.
Viktorinen vastaus koski häneen kuitenkin hänen itsekkään välinpitämättömyytensä takia.
»Minulla oli niin ikävä», sanoi hän, »enkä tietänyt mitä tekisin iltaan saakka, ja siksi panin nämä kaikki päälleni».
»Ota pois ainakin puolet, jos tahdot tehdä minun mielikseni!»
»Kiitos.»