Ajatus, jonka hän oli keksinyt, oli tämä:
»Minä voin mennä sisälle ja sanoa hänelle mitä kello on. Eihän hän suinkaan saata pahastua siitä?» lisäsi hän epäröiden ja punastuen, jota hän ei kuitenkaan itse huomannut.
Viktorine ei ollut koskaan ollut miehensä niin sanotussa työhuoneessa siitä saakka kun hän morsiamena oli katsomassa koko huoneistoa.
Hän lähestyi siis tätä huonetta, joka sijaitsi eteisen toisella puolella.
Hän luuli kai, että sitä mitä hän nyt aikoi, ei voitu pitää sopimattomana; hänen äitinsähän meni usein isän luo, mutta tämähän sanoikin usein: »Rakas Helena, saanko puhua kanssasi!» Wilhelm ei ollut sentään lausunut puoltakaan toivomusta puhua Viktorinen kanssa huoneessaan. Siksi…
Päästyään ovelle pysähtyi hän. Ja kooten pukunsa helmat käteensä, kuunteli hän varovasti ja tuumi itsekseen:
»Uskallanko suoraan sisälle… tai koputanko ensin?»
Hän päätti tehdä ensinmainitulla tavalla; mutta lukon ensi käännähdyksestä säpsähti hän pelästyneenä ja piti itseään hyvin rohkeana.
Luultavasti olisikin hän heti kiiruhtanut takaisin, jollei joku palvelijoista olisi tullut sinnepäin.
Uudelleen pelästyen, että hänet huomattaisiin tässä omituisessa asemassa, hän melkein syöksyi miehensä huoneeseen.