Varmemmaksi vakuudeksi kuulusteli sotakamreeri tukkukauppiaan raha-asioita. Niitä pidettiin aivan varmoina: vai olla onnellinen kun sai panna rahansa niin rehellisen miehen huostaan.
* * * * *
Mutta palatkaamme nuoreen pariimme.
Aina päivällisestä saakka, jonka Viktorine söi miehensä kanssa kahden, ja erottuaan miehestään, oli hän ollut pukeutumispuuhissa vierailua varten, jossa hän viettäisi iltansa. Pukeutumista ei kuitenkaan voinut venyttää pitemmälle kuin kello kuuteen — ja vielä puuttui tunti ja neljännes ennenkuin pitäisi lähteä.
Mitä ihmettä Viktorine tekisi näiden viiden neljänneksen ajan?
Alussa tarkasteli hän salin kuvastimissa vartaloaan, jonka pukemiseen hän makuuhuoneen kuvastimen edessä jo oli tuhlannut kokonaisen iltapäivän.
Mutta voi, hän ei tullut tyytyväisemmäksi täälläkään, sillä onnettomuudekseen ei hän koskaan ollut tyytyväinen itseensä.
Hän oli pannut päällensä kymmenen kertaa enemmän koristuksia kuin halusi, sillä hän ei suinkaan pitänyt koristuksista. Huolimatta siitä pani hän nyt vielä yhden rannerenkaan lisää vasempaan käsivarteensa — joka oli määrätty kantamaan koko rikkauden taakkaa — sekä helminauhan oikeaan, jonka hän kuitenkin oli aikonut jättää paljaaksi. Tuo nuori olento parka tunsi hämärän tarpeen viehättää.
»Korista itseäsi niinkuin rikkaan rouvan sopii!» oli äiti sanonut. »Miehesi pitää kyllä siitä, että sinä loistat, ja sinä tarvitset jotain korvausta hänen ikävän luonteensa takia.»
Aivan äkkiä juolahti Viktorinen mieleen ajatus, joka tuotti hänelle niin paljon huvia, että hän heti heitti kaulakoristeen, jonka hän monta kertaa oli pannut kiinni ja taas ottanut pois.