Tukkukauppias, joka oli pyytänyt sotakamreeria suomaan hänelle koko talouden järjestämispuuhan, ei ollut tämän kodin järjestämisessä säästänyt mitään.
Sotakamreeri oli itsepäisesti vastustanut tukkukauppiaan toivomusta, mutta sulasta hienotunteisuudesta antanut myöten.
Mitä tulee niihin molempiin henkilöihin, jotka olivat määrätyt tähän avioliittoon, niin eivät he ottaneet osaa mihinkään.
Nyt olivat nuoret olleet naimisissa viisi viikkoa.
Sotakamreerin herrasväki, joka tietysti oli ollut läsnä häissä, oli matkustanut panemaan kuntoon kaunista maatilaa, joka keväällä saisi olla onnellisen parin toisen kuherruskuukauden todistajana. Kuitenkin jatkuivat vielä monet juhlallisuudet, jotka korvasivat ihmeellisen ylellisiä, melkein satumaisia häitä.
Eräs suuri sotakamreerin suunnitelma oli kuitenkin pettänyt.
Hän ei ollut pitänyt tarpeellisena edeltäkäsin saada vakuutusta poikansa suostumuksesta uskoa hänen huostaansa ne 75,000 kruunun myötäjäiset, mitkä tukkukauppias oli sanonut aikovansa antaa tyttärelleen. Mutta äkkiä häneltä riistettiinkin tämä mieluisa toive, kun Wilhelm heti asiaa kosketeltaessa selvästi ilmoitti, että hän piti parempana ottaa itse rahat huostaansa!
Rauhoittavana suojeluslääkkeenä kaikkia tulevia tuskia vastaan, joita sotakamreeri jo sai kokea, kun hän hengessään näki Wilhelmin velttoudellaan pilanneen kaiken, sai hän ennen lähtöään kuulla tukkukauppiaan päätöksen, mikä ilmaistiin seuraavin sanoin:
»Veljeni», sanoi tukkukauppias, »olen jo luullut huomanneeni, ettei vävylläni ole taipumusta raha-asioihin. Aion sentähden jättää hänelle ainoastaan pienemmän summan ja itse edullisesti sijoittaa pääoman. Sillä tavoin uskallan toivoa, että se parissa vuodessa on kasvanut kaksinkertaiseksi.»
»Tämän esityksen», vastasi sotakamreeri, »hyväksyn minä sitäkin suuremmalla syyllä, kun en itsekään anna hänelle Willaforsia muuten kuin arennille, siksi kunnes hän mieltyy enemmän maanviljelykseen; tämä on sitäkin välttämättömämpää kun hän on määrätty tulevaisuudessa pitämään huolta suuresta taloudesta.»