»Voi, paras Viktorineni, se kyllä käy päinsä, kun elää sellaisessa avioliitossa kuin me.»
»Minkälainen meidän avioliittomme sitten on?»
»Minkälainenko se on — etkö tunne sitä itse, lapsi rukka? Se on viileä kuin kolea talvipäivä.»
Nuori nainen katsahti puolisoonsa, ja kaksi suurta kyyneltä tulvahti hänen silmiinsä.
Hän teki ainoastaan tämän kysymyksen:
»Kumman on syy?»
»Ei kummankaan, luullakseni.»
»Tai molempien!» änkytti Viktorine. »Minä… minä tahdoin kuitenkin, minä.»
»Kiitos, minä uskon sen. Mutta on — millaisilla aikomuksilla hyvänsä — mahdotonta elää ilman omaisuutta. Sen tähden sinun tulee tehdä kuten sanoin.»
»Jos sanot tämän vakavasti…»